Tämä on sinun levysi, sinun kirjasi, sinun televisiosi. Nämä ovat minun muistoni ja minun käteni erottelemassa meitä. Muuttolaatikot seisovat pisan torneina toisiinsa nojaten kuin rakastavaiset. Mietin, kuinka en näkisi sinua niiden takaa, en, vaikka ne olisivat lasia.
Sade lyö peltikaton pintaan ja toivon, että se löisi kovempaa. Löisi sellaisella voimalla, etten kuulisi näitä ajatuksia, kuulisi autosi ääntä, avainta lukossa ja sinua. Suljen silmäni ja olen metsässä, missä pahvilaatikot ovat puuna ja sade nostanut maan ilmaan. Nostan käteni kasvoilleni, kuinka iho on märkänä sateesta. Sormissa tuoksuu elävä maa, et sinä, ei ikinä sinä.
Näine ajatuksineni et erottaisi minua ruuhkaiselta tieltä. Katsoisit vierestä ja kulkisit ohi. Hihasi koskisi hihaani ja siitä välistä syntyisi koiperhosia. Ne lentäisivät hiuksiisi, ajatuksiisi ja myöhemmin et erottaisi minua edes autiolta kadulta.
/A
3. marraskuuta 2010
9. elokuuta 2010
Tähtitorninmäki
Kävelin ylös Tähtitorninmäkeä harvassa syyssateessa takinliepeet lepattaen. Sade oli kastellut maan, maa tennarit ja tennarit nostaneet kuran lahkeille. Ne olivat jäykät ja kylmät kuin Martta-tädin kahvikutsut. Niillä lusikkaleipä tarttui kitalakeen niin tiukasti, että sitä löytyi vielä päivien jälkeenkin.
Tuuli viskasi hiukset vasemmalta oikealle ja oli hetken niin pureva, että olisin voinut kuvitella talven tulleen. Siinä kävellessä olin jo unohtanut, minne olin menossa. Aloin epäillä, etten ollut sitä koskaan tietänytkään. Tässä kaupungissa kävellen pääsi pidemmälle kuin usein toivoikaan.
Laella, kiviaidan reunalla olevalla vihreällä penkillä istui keltaiseen sadetakkiin kääriytynyt nainen. Minua huvitti, kuinka selkeästi hän erottui, samaan tapaan kuin juuri kullatut Uspenskin katedraalin tornit iltataivasta vasten ja toisaalta sulautui yhtä sointuvasti kuin purkillinen nonparelleja toisiinsa.
Nainen vilkaisi minua melko huolimattoman oloisesti ja sipaisi kädellään sateen kihartamat hiukset silmiltään. Hän oli oikeastaan melko tavallisen näköinen, ainakin siltä etäisyydeltä. Hänen hiuksensa olivat luultavammin astetta vaaleammat kuivana, eivät pähkinän, eivät kastanjan, mutta ehkä viime kesän oravan turkin väriset.
Naisen iho kuulsi ja näin äkkiä katsottuna oli ohutta kuin riisipaperi. Mietin hetken, tuntuisiko hänen poskensa myös karhealta kuin paperi, enkä oikeastaan olisi ihmetellyt, vaikka se tuntuisikin. Mutta sellaista asiaa ei kysytä, lupaa koskea ihon karheutta, vaikka mieleni usein tekikin kysyä.
Olympiaterminaalin kyljestä lähtevä laiva soitti sumutorveaan kumeasti. Ajattelin tahtovani nähdä sen irtautumisen, koska lähdössä on aina jotakin perin romanttista, joka tekee minut sentimentaaliseksi. Kävelin hiekka-aukion reunaa taipuneiden syreenien alla, enkä olisi voinut ohittaa naista kauempaa. Mutta minun ei olisi tarvinnut huolehtia, sillä hän ei enää nostanut katsettaan minuun, siirteli vain jalkojaan pitkin hiekkaa ja katseli sitä melko lumoutuneena.
Laskin käteni kiviaidalle ja kuvittelin hetken tuntevani kesän lämmön. Vuosia aikaisemmin olin ajatellut säilöväni vuodenaikoja purkkiin kuin sieniä. Keräsin syksyllä märkää sammalta, lehtiä ja oksia, koristelin etiketin korukirjaimin ja puolen vuoden päästä avasin purkillisen hometta. Monetkaan asiat eivät säily, opin.
Merivesi vaihteli likaisen vihreästä siniseen laivan potkureiden alla. Säännöllisiä pyörteitä, joiden esiintyminen oli sattumanvaraista. Yhtä säännöllisiä olivat nämä kävelyt lähemmäksi merta ja vasta perillä ymmärsin, miksi olin tullut.
/A
6. elokuuta 2010
Mikä ihana ilta eli tarina siitä, miltä tuntuu rakastua
Korkeasaaren matelijatalo oli hiljainen, äkillisesti saapunut koleus ja koulujen alku olivat karkottaneet lapsiperheet lempituristikohteessaan. Veeran ja hänen seuralaisensa lisäksi paikalla vilahti vain muutama ihminen, nuori isä pikkupoikansa kanssa ja harmaapartainen eläintenhoitaja. Kostea ilma ympäröi heitä, kun he ihmettelivät paksua kurttuista sammakkoa ja epämiellyttävän kuhisevaa torakkaparvea turvalasin läpi.
Olo oli hilpeä, vatsa tuntui täydeltä hyvän ravintolassa syödyn pasta-aterian jäljiltä. Pari lasia chileläistä punaviiniä oli tehnyt tehtävänsä, valahtanut polviin tehden ne pehmeiksi ja noussut päähän tehden sen pehmeäksi. Veera nauroi ja osoitteli kummallisimpia eläimiä seuralaiselleen, pitkälle miehelle, jolla oli prinssi Daniel -silmälasit ja auringon vaalentama tukka. Ehkä se oli se viini, tai liian nopealiikkeinen käärme, joka sai heidät hieman lähentymään, painamaan kylkeä toista vasten terraarion lasisen seinän edessä.
Eläimet nähtyään he nauroivat entistä enemmän, välillä hiljentyen miettimään omia hiljaisia ajatuksiaan. Tällainen hämärtyvä ilta sai heidät tuntemaan jotain erityisen yhteistä, ihan kuin he olisivat olleet kaksi talviunilla maannutta karhua, jotka pääsivät vihdoin toteuttamaan sitä, mikä karhun elämän tarkoitus oli. Kuin yksissä tuumin he päättivät jatkaa iltaa, tätä hyvin alkanutta keskustelua Veeran kantakapakassa Herttoniemenrannassa.
Olut maistui hyvältä, oikeastaan pahalta ja väljähtäneeltä, mutta oluen maku oli aina ollut Veeran mielestä varsin tilannesidonnainen kysymys. Mies maistoi Veeran tuopista ja vilkaisi samalla Veeraa melkein tyttömäisen pitkien ripsiensä alta, hänen katseessaan oli jotain, minkä Veera voisi mielellään ottaa yksinoikeudekseen. Kun toinen tuoppi oli puolillaan, he alkoivat puhua ihmissuhteista ja aivan vaivihkaa siitä, miten ihmeellistä kiihtymystä uusi rakkaus aiheuttaa. Ehkä huomaamattaan he jatkoivat flirttailuaan entistä intensiivisemmin ja työnsivät tuolinsa vielä hieman lähemmäksi toisiaan. Nyt jo nauratti ja jollain merkillisellä tavalla poskia kuumotti aivan erityisen paljon.
He puhuivat elokuvista, kauniista espanjalaisita näyttelijättäristä ja huvittavista elokuvasuudelmista, ja ilmassa oli jotain, mitä ei voi sanoa ääneen, se oli niin lähellä, että seuralainen tarttui siihen ja kuiskasi, pitäisikö meidän suudella. Hänen silmissään oli niin valloittava sekoitus pilkettä ja rehellisyyttä, ettei Veera epäillyt hetkeäkään, etteikö seuralainen olisi halunnut sitä tehdä. Veera ei epäillyt itseäänkään, ja sanaakaan sanomatta he jättivät kapakan pöydän, kietaisivat huivit kaulaan ja astelivat hitaasti kohti hämärää rantatietä.
Rannan tuntumassa he pysähtyivät, tuijottivat hetken toisiaan huvittuneina ja tahtovina. Aika alkoi taas liikkua, kun mies tarttui Veeraa kasvoista molemmin käsin, veti hänet itseään vasten ja suuteli. Tällaista Veera ei ollut ennen tuntenut, se oli niin uutta mutta kuitenkin etäisesti tuttua. Pehmeys ja sähköisyys levisivät raajojen ääriin asti, eikä Veera voinut sillä hetkellä kuvitellakaan olevansa missään muualla. Vastarannalla Aino Acktén raidallisen huvilan yllä lensi lokkeja, ilta oli kaunis ja he muistaisivat sen aina.
/P
Olo oli hilpeä, vatsa tuntui täydeltä hyvän ravintolassa syödyn pasta-aterian jäljiltä. Pari lasia chileläistä punaviiniä oli tehnyt tehtävänsä, valahtanut polviin tehden ne pehmeiksi ja noussut päähän tehden sen pehmeäksi. Veera nauroi ja osoitteli kummallisimpia eläimiä seuralaiselleen, pitkälle miehelle, jolla oli prinssi Daniel -silmälasit ja auringon vaalentama tukka. Ehkä se oli se viini, tai liian nopealiikkeinen käärme, joka sai heidät hieman lähentymään, painamaan kylkeä toista vasten terraarion lasisen seinän edessä.
Eläimet nähtyään he nauroivat entistä enemmän, välillä hiljentyen miettimään omia hiljaisia ajatuksiaan. Tällainen hämärtyvä ilta sai heidät tuntemaan jotain erityisen yhteistä, ihan kuin he olisivat olleet kaksi talviunilla maannutta karhua, jotka pääsivät vihdoin toteuttamaan sitä, mikä karhun elämän tarkoitus oli. Kuin yksissä tuumin he päättivät jatkaa iltaa, tätä hyvin alkanutta keskustelua Veeran kantakapakassa Herttoniemenrannassa.
Olut maistui hyvältä, oikeastaan pahalta ja väljähtäneeltä, mutta oluen maku oli aina ollut Veeran mielestä varsin tilannesidonnainen kysymys. Mies maistoi Veeran tuopista ja vilkaisi samalla Veeraa melkein tyttömäisen pitkien ripsiensä alta, hänen katseessaan oli jotain, minkä Veera voisi mielellään ottaa yksinoikeudekseen. Kun toinen tuoppi oli puolillaan, he alkoivat puhua ihmissuhteista ja aivan vaivihkaa siitä, miten ihmeellistä kiihtymystä uusi rakkaus aiheuttaa. Ehkä huomaamattaan he jatkoivat flirttailuaan entistä intensiivisemmin ja työnsivät tuolinsa vielä hieman lähemmäksi toisiaan. Nyt jo nauratti ja jollain merkillisellä tavalla poskia kuumotti aivan erityisen paljon.
He puhuivat elokuvista, kauniista espanjalaisita näyttelijättäristä ja huvittavista elokuvasuudelmista, ja ilmassa oli jotain, mitä ei voi sanoa ääneen, se oli niin lähellä, että seuralainen tarttui siihen ja kuiskasi, pitäisikö meidän suudella. Hänen silmissään oli niin valloittava sekoitus pilkettä ja rehellisyyttä, ettei Veera epäillyt hetkeäkään, etteikö seuralainen olisi halunnut sitä tehdä. Veera ei epäillyt itseäänkään, ja sanaakaan sanomatta he jättivät kapakan pöydän, kietaisivat huivit kaulaan ja astelivat hitaasti kohti hämärää rantatietä.
Rannan tuntumassa he pysähtyivät, tuijottivat hetken toisiaan huvittuneina ja tahtovina. Aika alkoi taas liikkua, kun mies tarttui Veeraa kasvoista molemmin käsin, veti hänet itseään vasten ja suuteli. Tällaista Veera ei ollut ennen tuntenut, se oli niin uutta mutta kuitenkin etäisesti tuttua. Pehmeys ja sähköisyys levisivät raajojen ääriin asti, eikä Veera voinut sillä hetkellä kuvitellakaan olevansa missään muualla. Vastarannalla Aino Acktén raidallisen huvilan yllä lensi lokkeja, ilta oli kaunis ja he muistaisivat sen aina.
/P
3. elokuuta 2010
Laulu kesäisistä teistä
sä ajat autoo liian lujaa
mutten pelkää sillä ainahan voin
silmät sulkee ennen venäläisen autorekan
ohitusta
me pysähdytään jossain
hiekkatien päässä jossa pientareilla kasvaa
villivadelmia joissa maistuu ihan oma väkevä ja sokerinen
elokuinen maku
sun autossa on aina kuuma
ikkunat on auki, radiosta kuuluu jotain
kesäpoppii kevyttä ja huoletonta aivan niin kuin joka kerta kun me
paetaan kaupunkii
tää on tässä, juuri tässä
mulle riittää
kun oot siinä
sun ei tarvi
edes puhuu
mulle riittää
kun oot siinä
tää on meidän
meidän kesä
jatketaan
automatkaa
tietä riittää
/P
mutten pelkää sillä ainahan voin
silmät sulkee ennen venäläisen autorekan
ohitusta
me pysähdytään jossain
hiekkatien päässä jossa pientareilla kasvaa
villivadelmia joissa maistuu ihan oma väkevä ja sokerinen
elokuinen maku
sun autossa on aina kuuma
ikkunat on auki, radiosta kuuluu jotain
kesäpoppii kevyttä ja huoletonta aivan niin kuin joka kerta kun me
paetaan kaupunkii
tää on tässä, juuri tässä
mulle riittää
kun oot siinä
sun ei tarvi
edes puhuu
mulle riittää
kun oot siinä
tää on meidän
meidän kesä
jatketaan
automatkaa
tietä riittää
/P
2. elokuuta 2010
Koska syksy tulee tänäkin vuonna
Elokuun alku ja lähestyvä syksy saa hänet aina muistelemaan menneitä, vellomaan paksussa, ihanassa nostalgiassa. Vaikka ikää on alle kolmenkymmenen, takana on jo niin monta vuotta, että niistä hän voi kaivaa päivän muistelman, upota siihen ja tuntea, miten jokaisesta päivästä tulee seuraavana päivänä muisto.
Kun parvekkeella ensimmäisen kerran voi nuuhkaista syksynkirpeää ilmaa, hän muistaa koulun. Vaikka on jo unohtanut, milloin lukuvuosi tarkalleen alkoi, sen tuntee silti ilmasta. Tältä tuntui, kun vähän yli metrin mittaisena valittiin uutta nylon-kankaista koulureppua pikkukaupungin marketissa, ja sateessa on aivan sama tuoksu kuin suunnistustunnilla pururadan keskellä olevassa metsikössä. Kumisaappaat upposivat märkiin mättäisiin ja hörppäsivät vähän viileää vettä. Kotona odottivat kuivat vaatteet ja kaksi ruisvoileipää.
Kymmenen jälkeen kaupunki on jo melko pimeä, ja hämärän puiston reunalla hän muistaa, miten juoksi opiskeluaikoina pakoon humalaista miesjoukkoa Arabianrannassa. Eivät seuranneet, mutta kotioven hän laittoi visusti lukkoon, soitti ystävälle ja kertoi olevansa vähän peloissaan. Oli hän ehtinyt huomata senkin, kuinka kaunis ilta oli, sopivasti synkänromanttinen ja keltaisilla vaahteranlehdillä koristettu.
Kun tulee ensimmäinen päivä, jolloin laitetaan lapaset käteen, hän muistaa, miten lainasi vaaleansinisiä sormikkaita uudelle rakastetulleen. Toinen sormikkaista katosi, mistä hän oli hieman pahoillaan. Hyvillään hän on siitä, että rakastettu ei kadonnut koskaan.
/P
Kun parvekkeella ensimmäisen kerran voi nuuhkaista syksynkirpeää ilmaa, hän muistaa koulun. Vaikka on jo unohtanut, milloin lukuvuosi tarkalleen alkoi, sen tuntee silti ilmasta. Tältä tuntui, kun vähän yli metrin mittaisena valittiin uutta nylon-kankaista koulureppua pikkukaupungin marketissa, ja sateessa on aivan sama tuoksu kuin suunnistustunnilla pururadan keskellä olevassa metsikössä. Kumisaappaat upposivat märkiin mättäisiin ja hörppäsivät vähän viileää vettä. Kotona odottivat kuivat vaatteet ja kaksi ruisvoileipää.
Kymmenen jälkeen kaupunki on jo melko pimeä, ja hämärän puiston reunalla hän muistaa, miten juoksi opiskeluaikoina pakoon humalaista miesjoukkoa Arabianrannassa. Eivät seuranneet, mutta kotioven hän laittoi visusti lukkoon, soitti ystävälle ja kertoi olevansa vähän peloissaan. Oli hän ehtinyt huomata senkin, kuinka kaunis ilta oli, sopivasti synkänromanttinen ja keltaisilla vaahteranlehdillä koristettu.
Kun tulee ensimmäinen päivä, jolloin laitetaan lapaset käteen, hän muistaa, miten lainasi vaaleansinisiä sormikkaita uudelle rakastetulleen. Toinen sormikkaista katosi, mistä hän oli hieman pahoillaan. Hyvillään hän on siitä, että rakastettu ei kadonnut koskaan.
/P
1. elokuuta 2010
Ache
It was one of the coldest autumn nights. The wind kept whipping its might against the outer walls. The fire had long ago burned down, the last glimpse of red disappeared from the coals. Rain was beating against the roof wetting the streets of Seattle. It carried the dirt of the city in its waves like a refugee holding on to memories.
I sat there watching the darkness seeking comfort in its thickness. The blanket around me did nothing to dispel the coldness. My wrist still ached, pain momentarily dispelling the dull haze I had succumbed. I needed to get it fixed but was afraid of losing the only thing I could still feel. Your face flashed across my eyes, the anger and disappointment you hold for me so clear that I didn’t need to hear your words. But they came anyway, harsh and clipped all the warmth gone.
/A
I sat there watching the darkness seeking comfort in its thickness. The blanket around me did nothing to dispel the coldness. My wrist still ached, pain momentarily dispelling the dull haze I had succumbed. I needed to get it fixed but was afraid of losing the only thing I could still feel. Your face flashed across my eyes, the anger and disappointment you hold for me so clear that I didn’t need to hear your words. But they came anyway, harsh and clipped all the warmth gone.
/A
7. huhtikuuta 2010
Automatka
Lähdetään automatkalle, pakataan teltta ja kaksi makuupussia. Olin ajatellut, että rantaa pitkin pohjoiseen. Aivan, mutkaisia teitä, niitä juuri. Tämän viikon paistaa aurinko päivittäin. Lämpö väreilee konepellillä. Kyllä, otetaan vettä, otetaan kanisterillisia jäähdyttimeen. Ajetaan vuorotellen, Turkuun, Vaasaan, Ouluun. Uidaan järvissä ja meressä, yövytään mökkiteillä ja ollaan kuin viikossa olisi enemmän päiviä.
Ajetaan taajamissa öisin hiljaisia katuja pitkin keltaisten katuvalojen alla ja tehdään muistoja, jotka peittävät alleen talven. Ajetaan jäämerelle asti kuulemaan tuulta ja maistamaan suolaa. Jos hymyilet noin, mennään minne vaan, rajan yli puhumaan toista kieltä tai idästä etelään.
/Anna
Ajetaan taajamissa öisin hiljaisia katuja pitkin keltaisten katuvalojen alla ja tehdään muistoja, jotka peittävät alleen talven. Ajetaan jäämerelle asti kuulemaan tuulta ja maistamaan suolaa. Jos hymyilet noin, mennään minne vaan, rajan yli puhumaan toista kieltä tai idästä etelään.
/Anna
9. maaliskuuta 2010
Maaliskuu
On lasi. On ikkuna, jota vasten poski.
Lumessa hiljalleen sulavat jäljet.
Kahden kuukauden jälkeen
on huoneissa hiljaista, koleaa.
Valo ei kanna tänne, väistää olohuoneen
seinänviertä, karttelee kuin sinä minua.
Joka päivä aamu tulee vähän eilistä aiemmin,
parketin naarmut,
tapetin huolimattomasti liisteröidyt saumat,
kolmen vuoden muistot, joita en osaa
järjestää ilman sinua.
Kevät raskaampi nyt ilman näitä yhteisiä askelia,
näitä polkuja joita hämärässä hitaasti kuljimme.
/Paula & Anna
Lumessa hiljalleen sulavat jäljet.
Kahden kuukauden jälkeen
on huoneissa hiljaista, koleaa.
Valo ei kanna tänne, väistää olohuoneen
seinänviertä, karttelee kuin sinä minua.
Joka päivä aamu tulee vähän eilistä aiemmin,
parketin naarmut,
tapetin huolimattomasti liisteröidyt saumat,
kolmen vuoden muistot, joita en osaa
järjestää ilman sinua.
Kevät raskaampi nyt ilman näitä yhteisiä askelia,
näitä polkuja joita hämärässä hitaasti kuljimme.
/Paula & Anna
4. maaliskuuta 2010
Ystävälle
Onhan se aivan kohtuullinen välimatka.
200 metriä ovelta ovelle, meiltä teille, kylästä kylään.
Sillä matkalla ei jäätelö sula, eikä spagettikastike kylmene.
Ja jos kesäillan sangria alkaa lämmetä, kipaisee nopeasti hakemassa jäitä toisen pakastimesta.
Melkein näen vihreiden tossujen kärjet kun kurkistan rappuni vierestä naapuripihaan.
Iltaisin huomaamme saman ketun luikkivat hortensiapensaiden takana, kesäaamuna sama fasaani rääkäisee hereille. Taivas on usein pimeällä kellertävä, meidän kulmillamme on sataman valojen sävy.
Täällä ei tarvitse elää yksin, ja naapurikorttelista voi kuulla iloista naurua.
200 metriä ovelta ovelle, meiltä teille, kylästä kylään.
Sillä matkalla ei jäätelö sula, eikä spagettikastike kylmene.
Ja jos kesäillan sangria alkaa lämmetä, kipaisee nopeasti hakemassa jäitä toisen pakastimesta.
Melkein näen vihreiden tossujen kärjet kun kurkistan rappuni vierestä naapuripihaan.
Iltaisin huomaamme saman ketun luikkivat hortensiapensaiden takana, kesäaamuna sama fasaani rääkäisee hereille. Taivas on usein pimeällä kellertävä, meidän kulmillamme on sataman valojen sävy.
Täällä ei tarvitse elää yksin, ja naapurikorttelista voi kuulla iloista naurua.
Kevät
Tätä voisi jo kutsua kevääksi, kun lumi valuu rännejä pitkin maahan. On pidettävä yli metrin välimatka ajokaistaan, jottei kastuisi. Muistatko sinä ne kerrat, kun lahkeet olivat polviin asti märät kauppareissun jäljiltä? Sinä vuonna talvi taittui kevääseen herkemmin kuin ruoho tuulessa.
/Anna
/Anna
16. helmikuuta 2010
Rakkauteni tunnustus
Ei niin leveää katua, etten tunnistaisi sinun hahmoasi toiselta puolen.
Ei niin pitkää yötä, että lakkaisin näkemästä sinusta unta.
Ei niin pimeää talvea, etten himmeimmänkin katulampun kajossa erottaisi sinua.
Ei niin pitkää siltaa, etten jaksaisi ylittää sitä avojaloin sinun ovellesi.
Ei niin montaa askelmaa, niin monia rappuja, etteivät voimani loppuisi ennen sinun kerrostasi.
Ei niin paljon sanoja, että ne riittäisivät kertomaan, mitä en uskalla ääneen sanoa.
/Paula
Ei niin pitkää yötä, että lakkaisin näkemästä sinusta unta.
Ei niin pimeää talvea, etten himmeimmänkin katulampun kajossa erottaisi sinua.
Ei niin pitkää siltaa, etten jaksaisi ylittää sitä avojaloin sinun ovellesi.
Ei niin montaa askelmaa, niin monia rappuja, etteivät voimani loppuisi ennen sinun kerrostasi.
Ei niin paljon sanoja, että ne riittäisivät kertomaan, mitä en uskalla ääneen sanoa.
/Paula
Näkymä
Tönäisen kengänkärjelläni jalkatilassa lojuvia tyhjiä pulloja ja yritän olla huomaamatta ilmaan lemahtavaa kaljan ja siiderin hajua. Tämä sen täytyy olla, ajattelen. Tämä on elämäni pohjanoteeraus. Istua nyt vieraan ihmisen autossa juhannusaattona poski sivuikkunaa vasten painettuna, katse jumittuneena pitkin rantaviivaa hoipertelevan parin yhteenkiedottuihin sormiiin.
Jone ei onneksi puhu mitään, naputtaa musiikin tahdissa rattia ja on hiljaa. Meillä ei ole mitään yhteistä, sokeakin näkisi sen. Tässä on kaikessa suunnittelun maku. Jos olisin kysyessäsi osannut nähdä tämän niiden näkyjen sijasta, joita siinä hetkessä kuvittelin, olisin ollut tulematta. Ne eivät olleet hänen sormensa, jotka tapailivat omiasi tänä kesäyönä. Ei, niissä kuvissa oltiin kaksin ilman Jonea ja hänen veljeään.
Hän on kiertänyt käsivartensa olkapäillesi ja sinä taivut hänen puoleensa kuin vastatuulessa. Luulitko sinä, että kiinnostuisin Jonesta, kiinnostuisin niin, että kävelisin hänen kanssaan teidän vierellänne? Ehkä niin olisi voinut tapahtua viisitoista vuotta sitten, jos hänellä olisi ollut hiekkalaatikon kiiltävin leluauto. Olet katsonut minua useasti, katsonut ehkä pidempään kuin kukaan muu, muttet ole nähnyt sitä.
Jone rykäisee ja ojentaa eteeni kaljapullon. "Ei se paljon lohduta, mut...", hän sanoo melkein varovasti. Katsahdan häneen nopeasti kuin epälläkseni hänen sanojaan. Ei hän voi tietää, miten voisi, jos sinäkään et tiedä? Jone katsoo hetken silmiin, vilkaisee rannalle ja katsoo minua jälleen. Hänen ei tarvitse kysyä, eikä minun selittää. Tartun pulloon ja puristan leukojani tiukemmin yhteen, jotten purskahtaisi.
/Anna
Jone ei onneksi puhu mitään, naputtaa musiikin tahdissa rattia ja on hiljaa. Meillä ei ole mitään yhteistä, sokeakin näkisi sen. Tässä on kaikessa suunnittelun maku. Jos olisin kysyessäsi osannut nähdä tämän niiden näkyjen sijasta, joita siinä hetkessä kuvittelin, olisin ollut tulematta. Ne eivät olleet hänen sormensa, jotka tapailivat omiasi tänä kesäyönä. Ei, niissä kuvissa oltiin kaksin ilman Jonea ja hänen veljeään.
Hän on kiertänyt käsivartensa olkapäillesi ja sinä taivut hänen puoleensa kuin vastatuulessa. Luulitko sinä, että kiinnostuisin Jonesta, kiinnostuisin niin, että kävelisin hänen kanssaan teidän vierellänne? Ehkä niin olisi voinut tapahtua viisitoista vuotta sitten, jos hänellä olisi ollut hiekkalaatikon kiiltävin leluauto. Olet katsonut minua useasti, katsonut ehkä pidempään kuin kukaan muu, muttet ole nähnyt sitä.
Jone rykäisee ja ojentaa eteeni kaljapullon. "Ei se paljon lohduta, mut...", hän sanoo melkein varovasti. Katsahdan häneen nopeasti kuin epälläkseni hänen sanojaan. Ei hän voi tietää, miten voisi, jos sinäkään et tiedä? Jone katsoo hetken silmiin, vilkaisee rannalle ja katsoo minua jälleen. Hänen ei tarvitse kysyä, eikä minun selittää. Tartun pulloon ja puristan leukojani tiukemmin yhteen, jotten purskahtaisi.
/Anna
9. helmikuuta 2010
Talvi pitkä kuin odotus
Lumentulo ei ota loppuakseen. Ikkunan takana velloo tuulen riepottelema valkoinen seinä. Se sopii hyvin. Peittäköön kaiken, peittäköön jokaisen auton, haudatkoon talot savupiippuja myöten! En tahdo istua keittiön ikkunassa nenä kiinni kylmassä lasissa odottamassa sinua. Satakoon niin paljon, että tiet peittyvät kulkukelvottomiksi. Olet saapumatta lumen vuoksi, et minun. Et siksi, ettet haluaisi nähdä.
Kiskon verhot ikkunan eteen yhdellä raivokkaalla liikkeellä. Katulampun oranssi valo tunkee niidenkin läpi kuin ilkkuen. Mitään ei voi peittää, miltään ei voi sulkea silmiään. Verhoissa on safariteema, kangastuksenomaisia norsuja ja keltaisia ruohotuppaita. Miksi katsoessani niitä, näen vain tyhjän lumisen jalkakäytävän, sen, jota pitkin sinä et saavu?
/Anna
Kiskon verhot ikkunan eteen yhdellä raivokkaalla liikkeellä. Katulampun oranssi valo tunkee niidenkin läpi kuin ilkkuen. Mitään ei voi peittää, miltään ei voi sulkea silmiään. Verhoissa on safariteema, kangastuksenomaisia norsuja ja keltaisia ruohotuppaita. Miksi katsoessani niitä, näen vain tyhjän lumisen jalkakäytävän, sen, jota pitkin sinä et saavu?
/Anna
30. tammikuuta 2010
Päivän resepti: Mustikkapiirakka
Lohturuoka. Siinäpä se, hänen paheensa. Ei niin suuri, että siitä olisi harmia vaatekokojen suurentumiseen asti, mutta kyllä hän pientä omantunnon pistelyä tuntee kokonaisen suklaalevyn tai kääretortun tuhoamisen jälkeen. Tänään hän ei välittäisi, hänellä olisi täysi oikeus tuntea edes jotain makeaa, jotain suloista, ehkä se tasapainottaisi kaikkia näitä suolaisia kyyneleitä.
Hän ottaa hitain liikkein kaapista 4 kananmunaa ja 3 dl sokeria, ja vatkaa ne sähkövatkaimella, jonka mies antoi hänelle kerran lahjaksi. Siitä on jo niin monta vuotta. He päättivät ostaa toisilleen joululahjaksi jotain kammottavan kliseistä, se olisi hauskaa. Mies antoi kodinkoneen ja nainen hänelle Dressmannin paita+solmio-setin. Miksi kaikki muistot rakentuvat yhteisistä hetkistä, hän miettii sulattessaan 200 g margariinia kasarissa, jonka täti antoi heille kihlajaislahjaksi. Nainen unohtuu ajattelemaan sitä onnellista päivää hämmentäessään munat, sokerin, sulan keltaisena vellovan marganiinin ja 2 dl maitoa vaaleanvihreässä leivontakulhossaan.
Toisessa kulhossa hän sekoittaa 6 dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 2 tl vaniljasokeria. Tämä on kuin lunta, tai hienoa hiekkaa yhteiseltä lomaltamme. Tai muistoja kotimme kunnostamisesta, kipsipölyä jota he hioivat hikisinä ja tarmokkaina uuden kodin seiniltä. Sitten kaikki aineksen sekaisin, taikinasta tulee paksua ja makeaa. Tätä mies halusi aina maistella, työntää sormensa niveliä myöten taikinaan ja nauraa kuin pikkupoika. Nainen suuttui aina hitusen, mutta ihan vähän vain, vetosi muka hygieniaan ja siihen että vieraatkin syövät tätä.
Uunipelti on hiukan taipunut ja kolhiutunut, siihen hän asettelee arkin leivinpaperia ja kaataa taikinan. Päälle vielä pussillinen viime syksynä poimittuja mustikoita pakastimesta, hänen silmänsä vetistyvät yhtäkkiä hänen tajutessaan, että he eivät enää koskaan menisi yhdessä metsään.
Uuni on jo kuuma, 200 astetta, siellä hän pitää piirakkaa noin puoli tuntia. Se maistuu ihan samalta kuin silloin pienenä. Ja näyttää samalta, mustikat ovat painuneet taikinaan ja tehneet pinnasta hassun kuopallisen, kuin sinimustaa taikinaista pitsiä. Äiti teki tätä kun hän pikkuisena oli surullinen, eikä tämä haalennut, haikea muisto tuo juurikaan lohtua tähän kylmään päivään.
/Paula
Hän ottaa hitain liikkein kaapista 4 kananmunaa ja 3 dl sokeria, ja vatkaa ne sähkövatkaimella, jonka mies antoi hänelle kerran lahjaksi. Siitä on jo niin monta vuotta. He päättivät ostaa toisilleen joululahjaksi jotain kammottavan kliseistä, se olisi hauskaa. Mies antoi kodinkoneen ja nainen hänelle Dressmannin paita+solmio-setin. Miksi kaikki muistot rakentuvat yhteisistä hetkistä, hän miettii sulattessaan 200 g margariinia kasarissa, jonka täti antoi heille kihlajaislahjaksi. Nainen unohtuu ajattelemaan sitä onnellista päivää hämmentäessään munat, sokerin, sulan keltaisena vellovan marganiinin ja 2 dl maitoa vaaleanvihreässä leivontakulhossaan.
Toisessa kulhossa hän sekoittaa 6 dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 2 tl vaniljasokeria. Tämä on kuin lunta, tai hienoa hiekkaa yhteiseltä lomaltamme. Tai muistoja kotimme kunnostamisesta, kipsipölyä jota he hioivat hikisinä ja tarmokkaina uuden kodin seiniltä. Sitten kaikki aineksen sekaisin, taikinasta tulee paksua ja makeaa. Tätä mies halusi aina maistella, työntää sormensa niveliä myöten taikinaan ja nauraa kuin pikkupoika. Nainen suuttui aina hitusen, mutta ihan vähän vain, vetosi muka hygieniaan ja siihen että vieraatkin syövät tätä.
Uunipelti on hiukan taipunut ja kolhiutunut, siihen hän asettelee arkin leivinpaperia ja kaataa taikinan. Päälle vielä pussillinen viime syksynä poimittuja mustikoita pakastimesta, hänen silmänsä vetistyvät yhtäkkiä hänen tajutessaan, että he eivät enää koskaan menisi yhdessä metsään.
Uuni on jo kuuma, 200 astetta, siellä hän pitää piirakkaa noin puoli tuntia. Se maistuu ihan samalta kuin silloin pienenä. Ja näyttää samalta, mustikat ovat painuneet taikinaan ja tehneet pinnasta hassun kuopallisen, kuin sinimustaa taikinaista pitsiä. Äiti teki tätä kun hän pikkuisena oli surullinen, eikä tämä haalennut, haikea muisto tuo juurikaan lohtua tähän kylmään päivään.
/Paula
Honduras
Q matkustaa maailman ympäri. Hänellä ei ole mukanaan karttaa, ei minkään maan paikallista valuuttaa ja kahden ja puolen kielen taito. Repussaan hän kantaa kolmen päivän ajaksi vaatteita, muutamia hygieniatuotteita ja askin tupakkaa. Passi on hänen housujensa etutaskussa, valokopio siitä sähköpostissa. Ennen sekin oli repussa, mutta menetettyään puhelimensa ja soittimensa (sen, jonka hän oli matkaansa varten hankkinut), hän kasvoi varovaisemmaksi.
Q naurahtaa miettiessään kotiin jäänyttä ystäväänsä, joka ei varmastikaan ymmärtäisi, miten hän saattoi alkujaan olla liian huoleton. Q ei suuremmin välittänyt tavaroistaan. Ei, sen sijaan hän etsi kokemuksia, etsi niitä merien ja mantereiden päästä. Kun hän joskus palaisi kotiinsa, Q:lla olisi mukanaan ehkä puolet reppunsa sisällöstä, mutta hänen ihonsa tuoksuisi vielä auringolta. Hänen suunsa pulppuaisi tarinoita kaikista niistä asioista, joita hän olisi matkallaan nähnyt. Ystävä kuuntelisi ja olisi luultavammin kateellinen, niin Q ajatteli siinä käyvän.
Tänään Q katseli merta hostellinsa ikkunasta. Täällä vesi oli kirkkaampaa, niin selkeää, että Q saattoi nähdä sen alaisen maailman vielä pitkällä rannasta. Meri vyöryi pärskien vasten laiturin puisia paaluja. Oli vielä aikaista, kaupunki lepäsi niin hiljaa, että meren kohina oli voimakas. Q sulki silmänsä ja kuunteli. Miten hän osaisi kertoa, että sama kohina tuntui hänen suonissaan? Miten hän selittäisi, että hengitti samaan tahtiin sen kanssa?
Näin kuin ajattelee, ei oikeastaan palaa koskaan, Q tiesi. Niin hän oli ajatellut lähtiessään. Q ei kertonut siitä kenellekään, ei hiiskunut sanaakaan. Koti voisi olla missä vain, niin hän oli miettinyt ja miettii edelleen. Ehkä voimakkaammin nyt, kun kaikki on mahdollista.
/Anna
Q naurahtaa miettiessään kotiin jäänyttä ystäväänsä, joka ei varmastikaan ymmärtäisi, miten hän saattoi alkujaan olla liian huoleton. Q ei suuremmin välittänyt tavaroistaan. Ei, sen sijaan hän etsi kokemuksia, etsi niitä merien ja mantereiden päästä. Kun hän joskus palaisi kotiinsa, Q:lla olisi mukanaan ehkä puolet reppunsa sisällöstä, mutta hänen ihonsa tuoksuisi vielä auringolta. Hänen suunsa pulppuaisi tarinoita kaikista niistä asioista, joita hän olisi matkallaan nähnyt. Ystävä kuuntelisi ja olisi luultavammin kateellinen, niin Q ajatteli siinä käyvän.
Tänään Q katseli merta hostellinsa ikkunasta. Täällä vesi oli kirkkaampaa, niin selkeää, että Q saattoi nähdä sen alaisen maailman vielä pitkällä rannasta. Meri vyöryi pärskien vasten laiturin puisia paaluja. Oli vielä aikaista, kaupunki lepäsi niin hiljaa, että meren kohina oli voimakas. Q sulki silmänsä ja kuunteli. Miten hän osaisi kertoa, että sama kohina tuntui hänen suonissaan? Miten hän selittäisi, että hengitti samaan tahtiin sen kanssa?
Näin kuin ajattelee, ei oikeastaan palaa koskaan, Q tiesi. Niin hän oli ajatellut lähtiessään. Q ei kertonut siitä kenellekään, ei hiiskunut sanaakaan. Koti voisi olla missä vain, niin hän oli miettinyt ja miettii edelleen. Ehkä voimakkaammin nyt, kun kaikki on mahdollista.
/Anna
24. tammikuuta 2010
Kasvun aikaa
Toukokuu
Viimein toukokuussa ilma lämpenee niin paljon, että Annu hakee varastosta lapion, ja lähtee kääntämään kasvimaan multaa. Viljelypalstoilla on vielä hiljaista, mutta multa tuoksuu jo kesältä. Kapean hiekkakäytävän toisella puolella Annu huomaa uuden ihmisen, pitkätukkaisen naisen, jolla on vihreä takki ja pisamainen nenä. Nainen näyttää hiukan eksyneeltä, hän ei ehkä ennen ole viljellyt mitään, Annu miettii.
Kesäkuu
Annun puutarhassa on siistit rivit, penkkien välissä on tarpeeksi tilaa kävellä ja vaikka istua alas nyppimään rikkaruohoja hentojen salaatintainten välistä. Annu näkee naapuripalstan naisen usein, he ovat alkaneet hymyillä toisilleen kohdatessaan, eilen he tervehtivät ensimmäistä kertaa.
Heinäkuu
Naisen nimi on Marja. Hän on muuttanut naapurikadulle talvella. Annu ehkä kuvittelee kaiken, ihan kuin Marja olisi alkanut käydä puutarhassa hänen kanssaan samaan aikaan. Melkein joka keskiviikko ja lauantai he kohtaavat toisensa ja jutustelevat pitkiksi hujahtaneiden perunanvarsien yli.
Elokuu
Marja nauraa innoissaan vetäessään maasta ensimmäisen itse kasvattamansa porkkanan. Hän pesee sen puutarhaletkun vesisuihkun alla ja tarjoaa Annulle maistiaisia. Marja on niin lähellä, Annu katsoo häntä epätietoisena silmiin. He pysähtyvät porkkananpuolikkaat käsissään ja ovat hiljaa niin kauan, että kumpikin luulee tietävänsä, mitä toinen ajattelee.
Syyskuu
Annun keittiön ikkuna on auki, kun hän kokkaa pienessä huoneessa syyskuun lämpimänä iltana. Marja istuu ruokapöydän ääressä, siemailee punaviiniä kapeajalkaisesta lasista katsellen hymyillen Annun puuhailua. Padassa porisee ratatouille niistä itse kasvatetuista kasviksista, jotka he yhdessä keräsivät pärekoriin ensimmäisen yhteisen yön jälkeen.
Viimein toukokuussa ilma lämpenee niin paljon, että Annu hakee varastosta lapion, ja lähtee kääntämään kasvimaan multaa. Viljelypalstoilla on vielä hiljaista, mutta multa tuoksuu jo kesältä. Kapean hiekkakäytävän toisella puolella Annu huomaa uuden ihmisen, pitkätukkaisen naisen, jolla on vihreä takki ja pisamainen nenä. Nainen näyttää hiukan eksyneeltä, hän ei ehkä ennen ole viljellyt mitään, Annu miettii.
Kesäkuu
Annun puutarhassa on siistit rivit, penkkien välissä on tarpeeksi tilaa kävellä ja vaikka istua alas nyppimään rikkaruohoja hentojen salaatintainten välistä. Annu näkee naapuripalstan naisen usein, he ovat alkaneet hymyillä toisilleen kohdatessaan, eilen he tervehtivät ensimmäistä kertaa.
Heinäkuu
Naisen nimi on Marja. Hän on muuttanut naapurikadulle talvella. Annu ehkä kuvittelee kaiken, ihan kuin Marja olisi alkanut käydä puutarhassa hänen kanssaan samaan aikaan. Melkein joka keskiviikko ja lauantai he kohtaavat toisensa ja jutustelevat pitkiksi hujahtaneiden perunanvarsien yli.
Elokuu
Marja nauraa innoissaan vetäessään maasta ensimmäisen itse kasvattamansa porkkanan. Hän pesee sen puutarhaletkun vesisuihkun alla ja tarjoaa Annulle maistiaisia. Marja on niin lähellä, Annu katsoo häntä epätietoisena silmiin. He pysähtyvät porkkananpuolikkaat käsissään ja ovat hiljaa niin kauan, että kumpikin luulee tietävänsä, mitä toinen ajattelee.
Syyskuu
Annun keittiön ikkuna on auki, kun hän kokkaa pienessä huoneessa syyskuun lämpimänä iltana. Marja istuu ruokapöydän ääressä, siemailee punaviiniä kapeajalkaisesta lasista katsellen hymyillen Annun puuhailua. Padassa porisee ratatouille niistä itse kasvatetuista kasviksista, jotka he yhdessä keräsivät pärekoriin ensimmäisen yhteisen yön jälkeen.
23. tammikuuta 2010
Fäshiön eli kuuma muotiblogi
Tänä aamuna aloitin kaunistautumisen rituaalinomaiseen tapaani. Suihkussa käytin vain yhtä tuotetta, juovikkaaksi kulunutta kellertävänvihreää palasaippuaa, ja sen jälkeen levitin pärstästä kuiviin kantapäihin asti samaa apteekin perusvoidetta. En nyt muista mikä sen nimi on, mutta luulen maksavani sisällöstä enkä purkista, toisin kuin merkkikosmetiikan kohdalla. Meikkaushetki oli täynnä harmoniaa, kun 5 minuuttia ennen bussipysäkille pyyhkäisemistä sutaisin ripsiini jotain vuosi sitten Tallinnan-laivalta ostettua perusripsaria. Vähänhän se on jo kuivahtanut, mutta sitten voin siitä luopua, kun silmät alkavat kunnolla punottaa käytön jälkeen.
Asuvalintani suoritin myös huolella ja harkiten, kuten jokaisena aamuna. Vintage on nyt niin in (hei Euroviisujen esikarsinnoissakin joka toinen esiintyjä tuntuu hypänneen suoraan 40-luvulta; kyllä nyt tyhmempikin tajuaa, että ei olisi pitänyt polttaa mummon perintöhameita), että minäkin toin tätä trendilinjausta esille pukemalla ylleni kirpparilta ostetun 3 euroa maksaneen neulepaidan. Eihän se nyt niin tyylikäs ole, mutta hitto mikä laatu, ei nypyn nyppyä. Housuvalintani oli jännittävää ja monivivahteista persoonaani kuvaava: suorat mustat pöksyt, joista en itsekään muista miltä ne näyttävät. Vähänhän ne reisistä kinnaavat, kun alle pitää laittaa jo vuosikausia hyvin palvelleet kalsongit, mutta onneksi villapaidan helma peittää pahimmat kuhmut. Päällysvaatteet toki tyylikkään asukokonaisuuden mukaisesti: se sama palttoo, jonka joka päivä ripustan niskaani sekä järkevät, villavuoratut lättäpohjaiset talvikengät. Hulluhan se on joka lähtee tuon jäisen pihan läpi hutkimana aamuvarhaisella korkosaappaat jalassaan.
Ja hitsi kun ei aamulla tullut otettua kostyymistä valokuvaa. Onhan se nyt aivan oletettavaa, että kaikkia, siis ihan kaikkia, kiinnostaa nähdä omin silmin täysin satunnaisen ihmisen satunnaisen päivän vaatekokonaisuus. Niin kuin niitä ei ruuhkabussissa tai aamu kahdeksan metrossa tarpeeksi näkisi muutenkin.
/Paula
Asuvalintani suoritin myös huolella ja harkiten, kuten jokaisena aamuna. Vintage on nyt niin in (hei Euroviisujen esikarsinnoissakin joka toinen esiintyjä tuntuu hypänneen suoraan 40-luvulta; kyllä nyt tyhmempikin tajuaa, että ei olisi pitänyt polttaa mummon perintöhameita), että minäkin toin tätä trendilinjausta esille pukemalla ylleni kirpparilta ostetun 3 euroa maksaneen neulepaidan. Eihän se nyt niin tyylikäs ole, mutta hitto mikä laatu, ei nypyn nyppyä. Housuvalintani oli jännittävää ja monivivahteista persoonaani kuvaava: suorat mustat pöksyt, joista en itsekään muista miltä ne näyttävät. Vähänhän ne reisistä kinnaavat, kun alle pitää laittaa jo vuosikausia hyvin palvelleet kalsongit, mutta onneksi villapaidan helma peittää pahimmat kuhmut. Päällysvaatteet toki tyylikkään asukokonaisuuden mukaisesti: se sama palttoo, jonka joka päivä ripustan niskaani sekä järkevät, villavuoratut lättäpohjaiset talvikengät. Hulluhan se on joka lähtee tuon jäisen pihan läpi hutkimana aamuvarhaisella korkosaappaat jalassaan.
Ja hitsi kun ei aamulla tullut otettua kostyymistä valokuvaa. Onhan se nyt aivan oletettavaa, että kaikkia, siis ihan kaikkia, kiinnostaa nähdä omin silmin täysin satunnaisen ihmisen satunnaisen päivän vaatekokonaisuus. Niin kuin niitä ei ruuhkabussissa tai aamu kahdeksan metrossa tarpeeksi näkisi muutenkin.
/Paula
Bangkok
5:04. Peku kääntyy selälleen, kiskoo peitteen laittialta ja katselee matalaa, epätasaista kattoa. Seinää kiipeää hämähäkki, tai niin hän kuvittelee näkevänsä. On pimeää, muttei hiljaista. Hyönteisiä, niitä täällä piisaa. Jatkuva surina ei ota loppuakseen, eikä Peku osaa tottua siihen kahden viikonkaan jälkeen. Toisinaan hyönteisten ääniin sekoittuu saalistavan linnun kimeä sirpitys, joka muistuttaa häntä kotona olevan herästyskellon äänestä. Miettiessään tätä hän odottaa tuntevansa koti-ikävää, mutta tunne ei koskaan tule. Peku ei oikeastaan tunne mitään ajatellessaan ystäviään, vanhempiaan tai miestään. Tämä on ensimmäinen kerta kuin Peku ajattelee häntä lähtönsä jälkeen. Hän muistaa miehen leveän rintakehän, olkapäiden lihakset käsiensä alla, muistaa partaveden hennon tuoksun. Sen, jonka Peku oli miehelleen jouluna ostanut.
Mies odottaa Pekua kotona, istuu usein puhelimen vieressä ja tahtoo soittaa. Vain kuullakseen Pekun äänen, sekin auttaisi ikävään, hän vakuuttelee itselleen. Mutta Peku on kieltänyt soittamasta, eikä mies tahdo suututtaa häntä. Sitä paitsi Pekun puhelin on luultavasti kiinni. Joten hän odottaa, vielä viikko ja Peku olisi jälleen kotona. Mies voisi herätä aamuisin katselemaan häntä ja tuntemaan itsensä onnekkaaksi.
Miten mies voisikaan tietää, ettei Pekulla enää edes ole puhelintaan? Se oli ensimmäinen asia, josta Peku hankkiutui eroon jättämällä sen melko huolimattomasti Bangkokin lentokentän kahvilan pöydälle. Hän ei tarvitse sitä siellä, minne on menossa, missä se sitten onkaan. Peku ei tarvitse mantereen takaisesta elämästään mitään, sillä kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalla lentokoneen pyörien irrotessa kiitoradasta, Peku jätti sen taakseen. Eikä hän palaa, ei odottavan miehensä vuoksi, ei kenenkään.
/Anna
Mies odottaa Pekua kotona, istuu usein puhelimen vieressä ja tahtoo soittaa. Vain kuullakseen Pekun äänen, sekin auttaisi ikävään, hän vakuuttelee itselleen. Mutta Peku on kieltänyt soittamasta, eikä mies tahdo suututtaa häntä. Sitä paitsi Pekun puhelin on luultavasti kiinni. Joten hän odottaa, vielä viikko ja Peku olisi jälleen kotona. Mies voisi herätä aamuisin katselemaan häntä ja tuntemaan itsensä onnekkaaksi.
Miten mies voisikaan tietää, ettei Pekulla enää edes ole puhelintaan? Se oli ensimmäinen asia, josta Peku hankkiutui eroon jättämällä sen melko huolimattomasti Bangkokin lentokentän kahvilan pöydälle. Hän ei tarvitse sitä siellä, minne on menossa, missä se sitten onkaan. Peku ei tarvitse mantereen takaisesta elämästään mitään, sillä kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalla lentokoneen pyörien irrotessa kiitoradasta, Peku jätti sen taakseen. Eikä hän palaa, ei odottavan miehensä vuoksi, ei kenenkään.
/Anna
20. tammikuuta 2010
M-juna
M-junassa Pohjois-Haagan seisakkeella kerrostalot taipuvat vastahakoisesti poispäin radasta. "Eikö sinustakin?" kysyit kolme vuotta sitten. Ajattelin sinun kuvittelevan omiasi, mutten tohtinut kertoa sitä. Nyökkäsin päätäni katsellen punatiilisiä taloja. Sormesi tiukensivat otettani omistani hetkeksi ja luin sen kiitokseksi.
Tänään nojaan päätäni ikkunaan katsellen samoja korkeita taloja. "Hei katsokaa, ne ovat vinossa! Ettekö näe?" huudahdan vaunulliselle ihmisiä ja odotan kuulevani äänesi. Täällä on niin hiljaista lähtösi jälkeen. Kuulisi yöperhosen siipien liikkeen.
/Anna
Tänään nojaan päätäni ikkunaan katsellen samoja korkeita taloja. "Hei katsokaa, ne ovat vinossa! Ettekö näe?" huudahdan vaunulliselle ihmisiä ja odotan kuulevani äänesi. Täällä on niin hiljaista lähtösi jälkeen. Kuulisi yöperhosen siipien liikkeen.
/Anna
19. tammikuuta 2010
Marginaali
Hän istuu yksiönsä vihreällä kierrätyssohvalla ja muistelee menneitä aikoja. Aikaa, jolloin hän vielä kulki ruutuhousuissa kädet puuskassa näyttäen vihaisemmalta kuin olikaan. Eikä hän oikeastaan koskaan ollut vihainen. Paitsi silloin kerran viidennellä luokalla, kun se tolvana Jussi vei hänen matematiikan vihkonsa, juuri sen, johon hän oli kirjoittanut marginaalit täyteen ajatuksiaan, ja luki sitä ääneen välitunnilla punaisen ulkorakennuksen kulmalla. Silloin hän oli vihainen, suorastaan kihisi raivosta.
Se oli yksi monista tilanteista, joissa hän olisi voinut paljastua. Jussi olisi saattanut kääntää sivulle kaksikymmentäseitsemän ja lukea Bicin sinisellä mustekynällä oikeaan yläkulmaan tuherretun lauseen. Mutta Jussi oli, kuten sanottu, tolvana, eikä siksi onnistunut kuin lukemaan kaksi ensimmäistä sivua ennen välituntivalvojan ilmaantumista. Luokallinen poikia sai siis tietää hänen lempijäätelönsä, joukon bussiaikatauluja sekä kasan epämääräisiä piirustuksia. Oli miten oli, se oli viimeinen kerta, jolloin hän jätti vihkonsa vahtimatta.
Tapahtuman muisteleminen ei naurata häntä vieläkään. Sen sijaan hän tuntee osan siitä paljastumisen pelosta luissaan, nostaa viltin harteilleen ja puhaltaa jäähtyneeseen teekuppiin tavan vuoksi.
/Anna
Se oli yksi monista tilanteista, joissa hän olisi voinut paljastua. Jussi olisi saattanut kääntää sivulle kaksikymmentäseitsemän ja lukea Bicin sinisellä mustekynällä oikeaan yläkulmaan tuherretun lauseen. Mutta Jussi oli, kuten sanottu, tolvana, eikä siksi onnistunut kuin lukemaan kaksi ensimmäistä sivua ennen välituntivalvojan ilmaantumista. Luokallinen poikia sai siis tietää hänen lempijäätelönsä, joukon bussiaikatauluja sekä kasan epämääräisiä piirustuksia. Oli miten oli, se oli viimeinen kerta, jolloin hän jätti vihkonsa vahtimatta.
Tapahtuman muisteleminen ei naurata häntä vieläkään. Sen sijaan hän tuntee osan siitä paljastumisen pelosta luissaan, nostaa viltin harteilleen ja puhaltaa jäähtyneeseen teekuppiin tavan vuoksi.
/Anna
Noin 300 saarta
Tässä me seisomme niemen kärjessä ja katsomme avaraa merta. Kuka keksi antaa saarille niin kauniit nimet, sellaiset helähtävät, ne haluaisin laittaa koreaan pakettiin ja antaa sinulle. Ensin saisit Prinsessan, sitten Huomenlahjan, ja kolmantena päivänä lahjoittaisin koko niemen, Kuningattaren. Sinä sanot, että haluat soutaa saareen, jonka nimi on Voirasia. Sen jälkeen uida pienelle luodolle, miten sen nimi voikaan olla Voinappi.
Ehkä otamme veneen ja olemme kuin kaksi kokenutta merenkävijää, minä voin olla merikapteeni raidallisessa paidassani. Suuntanamme on Toven ja Tootin luoto, siellä juomme termospullosta hieman haalenneet kahvit ja tuijotamme pientä säänpieksemää mökkiä hartain mielin. Meri on tyyni ja surullinen, tämä on viimeinen päivä jota voi ennen syksyä kutsua kesäksi. Tämä on meidän päivämme, ja nämä kaikki pienet saaret ovat meidän, kuin sanoja, jotka hitaasti lausumme toisillemme aaltojen roiskahdellessa veneemme keulaan.
/Paula
Ehkä otamme veneen ja olemme kuin kaksi kokenutta merenkävijää, minä voin olla merikapteeni raidallisessa paidassani. Suuntanamme on Toven ja Tootin luoto, siellä juomme termospullosta hieman haalenneet kahvit ja tuijotamme pientä säänpieksemää mökkiä hartain mielin. Meri on tyyni ja surullinen, tämä on viimeinen päivä jota voi ennen syksyä kutsua kesäksi. Tämä on meidän päivämme, ja nämä kaikki pienet saaret ovat meidän, kuin sanoja, jotka hitaasti lausumme toisillemme aaltojen roiskahdellessa veneemme keulaan.
/Paula
18. tammikuuta 2010
Pysäkillä
Ympärillämme heräävä liike, ihmisten levoton liikehdintä ja nolostunut välttelevä pälyily siirsi jalkamme taaksepäin, laski välillemme soveliaat puoli metriä. Ei näin tohdi olla, ei kiinni toisessa keskellä paahtuneen ruohon tuoksuista kesäpäivää Somerikkotien pysäkillä.
/Anna
/Anna
17. tammikuuta 2010
Mitä Kismet sanoo toiselle Kismetille?
Tässä viikonloppuna ajelin seuralaiseni kanssa helsinkiläisessä paikallisbussissa, ja huomasimme autoon teipatut Fazerin mainostarrat. Mainonnan kohteena oli vanhan tutun Kismet-suklaapatukan rinnalle kehitetty uutuusmaku, Kismet Raspberry Cheesecake. Mainostekstissä kysytään: Mitä Kismet sanoo uudelle Kismetille?
Yksinkertainen kysymys johti pitkään ja kiihkeään keskusteluun, jonka ansiosta puolen tunnin bussimatka vierähti ehkä nopeammin kuin koskaan. Jos Kismet ylipäänsä sanoo mitään, sen täytyy olla kykenevä jonkinlaiseen inhimilliseen toimintaan. Ensimmäinen ajatus oli varsin arvattavasti se, että nyt ruskea poika-Kismet saa viimein tyttöystävän pinkistä tyttö-Kismetistä. Mutta ovatko Kismetit samalla tavalla seksuaaliseseti suuntautuneita olentoja kuin ihmiset? Kuinka suuri prosentti niistä/heistä on homo-Kismetejä, entäpä hetero-Kismetejä?
Hetkinen, mutta eihän se näin voi mennä! Jos Kismetit ovat koko olemassaolonsa historian ajan (aina vuodesta 1974) eläneet pelkkien ruskeiden suklaa-Kismetien maailmassa, ja tuottaneet suklaapatukoiden sukupolvesta toiseen uusia Kismet-vauvoja, täytyy parinmuodostuksen tapahtua tasolla suklaa-suklaa. Tämä johtaa aivan uuteen kysymykseen, onko vadelma-Kismet uusi rotu, jota voitaisiin jopa syrjiä? Ajatelkaa nyt, Pudasjärven S-Marketin karkkihyllyllä on vuodesta, ehkä vuosikymmenestä toiseen lepäillyt samalla paikalla laatikollinen Kismet-patukoita. Sitten kun uusi, hämmentävän vaaleanpunainen loota ilmestyy kuin tyhjästä, saattaa kantakismetiläinen tuntea olonsa uhatuksi. Tämähän on konfliktialttiimpaa kuin maahanmuutto: vadelmapatukan ulkokuori on täysin eri värinen kuin toisten, ja mikä hurjempaa, myös sen sisin on erilainen. Ei suklaanruskea, vaan haalea, suorastaan valkoinen. Uhkaako uusi Kismet alkuperäiskansan oikeudet, perhesuhteet, suosion ja tulevaisuuden?
Mutta mikä on Kismetin tyypillistä lajikäyttäytymistä? Ihmiskeskeisessä maailmassa helposti ajattelee, että myös suklaapatukat muodostavat kahden täysikokoisen patukan perheyksiköitä. Kismetien kohdalla asia ei ehkä menekään näin. Kismetithän asustavat todennäköisesti suurimman osan elämästään myyntilaatikoissa, joihin mahtuu peräti 45 suklaista kaverusta – melkoinen suurperhe! Miten tähän soppaan sopii vieressä köllöttävä punainen porukka?
Jotta olemassaolon edellytyksen täyttyisivät niin suklaisten kuin vadelmaisten patukoiden kohdalla, uskon niiden molempien jatkavan elämäänsä viileän kohteliaasti lähinnä omiensa parissa, niinhän me useimmat teemme. Mainoskuvassa esitetty kohtaaminen saattaisi tapahtua vaikkapa siinä tilanteessa, että kahden vaiheilla ollut kuluttaja palauttaakin valitsemansa tuotteen hieman väärälle paikalle vaihtaessaan mieltään, tässä tapauksessa vadelma-Kismetin ruskeaan suklaalaatikkoon. Ehkä Kismet sanoo uudelle Kismetille: ”Alas mennä omalle puolelles”.
Ps. Kilpailuun ehtii osallistua Fazerin nettisivuilla 29.1. saakka. Tosin vastaukseen saa käyttää vain 40 merkkiä, ja pääpalkinto on järisyttävän vähäinen: voittaja ei saa muuta kuin markkinointi-ideansa näkyville ilman mitään korvausta.
/Paula
Yksinkertainen kysymys johti pitkään ja kiihkeään keskusteluun, jonka ansiosta puolen tunnin bussimatka vierähti ehkä nopeammin kuin koskaan. Jos Kismet ylipäänsä sanoo mitään, sen täytyy olla kykenevä jonkinlaiseen inhimilliseen toimintaan. Ensimmäinen ajatus oli varsin arvattavasti se, että nyt ruskea poika-Kismet saa viimein tyttöystävän pinkistä tyttö-Kismetistä. Mutta ovatko Kismetit samalla tavalla seksuaaliseseti suuntautuneita olentoja kuin ihmiset? Kuinka suuri prosentti niistä/heistä on homo-Kismetejä, entäpä hetero-Kismetejä?
Hetkinen, mutta eihän se näin voi mennä! Jos Kismetit ovat koko olemassaolonsa historian ajan (aina vuodesta 1974) eläneet pelkkien ruskeiden suklaa-Kismetien maailmassa, ja tuottaneet suklaapatukoiden sukupolvesta toiseen uusia Kismet-vauvoja, täytyy parinmuodostuksen tapahtua tasolla suklaa-suklaa. Tämä johtaa aivan uuteen kysymykseen, onko vadelma-Kismet uusi rotu, jota voitaisiin jopa syrjiä? Ajatelkaa nyt, Pudasjärven S-Marketin karkkihyllyllä on vuodesta, ehkä vuosikymmenestä toiseen lepäillyt samalla paikalla laatikollinen Kismet-patukoita. Sitten kun uusi, hämmentävän vaaleanpunainen loota ilmestyy kuin tyhjästä, saattaa kantakismetiläinen tuntea olonsa uhatuksi. Tämähän on konfliktialttiimpaa kuin maahanmuutto: vadelmapatukan ulkokuori on täysin eri värinen kuin toisten, ja mikä hurjempaa, myös sen sisin on erilainen. Ei suklaanruskea, vaan haalea, suorastaan valkoinen. Uhkaako uusi Kismet alkuperäiskansan oikeudet, perhesuhteet, suosion ja tulevaisuuden?
Mutta mikä on Kismetin tyypillistä lajikäyttäytymistä? Ihmiskeskeisessä maailmassa helposti ajattelee, että myös suklaapatukat muodostavat kahden täysikokoisen patukan perheyksiköitä. Kismetien kohdalla asia ei ehkä menekään näin. Kismetithän asustavat todennäköisesti suurimman osan elämästään myyntilaatikoissa, joihin mahtuu peräti 45 suklaista kaverusta – melkoinen suurperhe! Miten tähän soppaan sopii vieressä köllöttävä punainen porukka?
Jotta olemassaolon edellytyksen täyttyisivät niin suklaisten kuin vadelmaisten patukoiden kohdalla, uskon niiden molempien jatkavan elämäänsä viileän kohteliaasti lähinnä omiensa parissa, niinhän me useimmat teemme. Mainoskuvassa esitetty kohtaaminen saattaisi tapahtua vaikkapa siinä tilanteessa, että kahden vaiheilla ollut kuluttaja palauttaakin valitsemansa tuotteen hieman väärälle paikalle vaihtaessaan mieltään, tässä tapauksessa vadelma-Kismetin ruskeaan suklaalaatikkoon. Ehkä Kismet sanoo uudelle Kismetille: ”Alas mennä omalle puolelles”.
Ps. Kilpailuun ehtii osallistua Fazerin nettisivuilla 29.1. saakka. Tosin vastaukseen saa käyttää vain 40 merkkiä, ja pääpalkinto on järisyttävän vähäinen: voittaja ei saa muuta kuin markkinointi-ideansa näkyville ilman mitään korvausta.
/Paula
15. tammikuuta 2010
Päivän resepti: Silakkalaatikko
Kun Helsingissä on kerrankin talvi, ja pakkasta on ollut ilmassa jo monta viikkoa, maistuvat muhevat maut vallan herkullisilta. Kun laskiainenkin on hyvää vauhtia lähestymässä ja lähiruokaa suositaan, on mukava kokkailla kunnolla kotimaisia aterioita. Näissä merkeissä onkin iloinen asia aloittaa Kaupunki meren rannalla -ruokasarja historiallisissa tunnelmissa: viikon resepti on Helsingin pitäjäruoka, silakkalaatikko. Silakkalaatikon valmistat kansalliskokkimme Jaakko Kolmosen mukaan näistä aineksista ja näillä menetelmin:
8 perunaa
200 g perattuja silakoita
2 sipulia
5 viipaletta siansivua
1 dl vettä
1. Anna siansivun suolaantua yön yli.
2. Kuori ja viipaloi perunat ja sipulit. Pane puolet perunoista uunivuokaan ja sipulit sekä kalat niiden päälle. Levitä loput perunat kalojen päälle ja peitä perunat silavaviipaleilla.
3. Lirauta vuokaan vettä ja kypsennä laatikkoa 15 minuuttia 250 asteessa ja sen jälkeen tunnin verran 175 asteessa.
Voilà! Silakkalaatikko on valmis nautittavaksi, ja jos maltat noudattaa alkuperäistä ohjetta (ja valitset siansivusi tarkasti), et saa suuhusi yhtään E-merkittyä ainetta tai muutakaan epäilyttävää. Mitä nyt hieman dioksiinia Itämeren silakoista, mutta hyödyt jäänevät haittoja suuremmiksi. Ja toki voit korvata silakat muikulla, tai kasvisten ystävä tekee suomalaishenkisen laatikkonsa maustamalla perunansa lantulla ja porkkanalla. Tällä menetelmällä tosin ruoan mehevyys katoaa, ja kannattaa ainakin peittää uunivuoka kannella sekä käyttää hieman enemmän nestettä. Kyytipojaksi kaupunkilaisemme suosittelevat lasillista raikasta maitoa ja reilua viipaletta jälkiuunileipää aidolla voilla. Tällä ruoalla teet vaikutuksen vaikkapa kyläilevään isoisään, joka ei sitten ollenkaan voi ymmärtää, miten joku saattaa syödä niin tyhjänpäiväistä ja arveluttavan ulkomaalaista ruokaa kuin keitetty riisi.
Mainittakoon vielä, että muita helsinkiläisiä perinteisiä arkiaterioita ovat mm. suutarinlohi, luusoppa, uunilahna ja perunasose sekä punaviinimarjavispipuuro. Helsinkiläisiä juhlapöytiä taas ennen vanhaan ovat täyttäneet esimerkiksi lohiliemi ja pasteijat sekä vasikan- tai hirvipaisti kermakastikkeen kera. Miltähän nämä ruoat ovat maistuneet silloin joskus töölöläisessä porvariskodissa, ja onkohan luusoppa ollut makoisaa työläisasunnossa Kalliossa?
Ruokaohje sekä perinneruokatiedot kirjasta Jaakko Kolmonen (1986): Suomen pitäjäruoat
/Paula
8 perunaa
200 g perattuja silakoita
2 sipulia
5 viipaletta siansivua
1 dl vettä
1. Anna siansivun suolaantua yön yli.
2. Kuori ja viipaloi perunat ja sipulit. Pane puolet perunoista uunivuokaan ja sipulit sekä kalat niiden päälle. Levitä loput perunat kalojen päälle ja peitä perunat silavaviipaleilla.
3. Lirauta vuokaan vettä ja kypsennä laatikkoa 15 minuuttia 250 asteessa ja sen jälkeen tunnin verran 175 asteessa.
Voilà! Silakkalaatikko on valmis nautittavaksi, ja jos maltat noudattaa alkuperäistä ohjetta (ja valitset siansivusi tarkasti), et saa suuhusi yhtään E-merkittyä ainetta tai muutakaan epäilyttävää. Mitä nyt hieman dioksiinia Itämeren silakoista, mutta hyödyt jäänevät haittoja suuremmiksi. Ja toki voit korvata silakat muikulla, tai kasvisten ystävä tekee suomalaishenkisen laatikkonsa maustamalla perunansa lantulla ja porkkanalla. Tällä menetelmällä tosin ruoan mehevyys katoaa, ja kannattaa ainakin peittää uunivuoka kannella sekä käyttää hieman enemmän nestettä. Kyytipojaksi kaupunkilaisemme suosittelevat lasillista raikasta maitoa ja reilua viipaletta jälkiuunileipää aidolla voilla. Tällä ruoalla teet vaikutuksen vaikkapa kyläilevään isoisään, joka ei sitten ollenkaan voi ymmärtää, miten joku saattaa syödä niin tyhjänpäiväistä ja arveluttavan ulkomaalaista ruokaa kuin keitetty riisi.
Mainittakoon vielä, että muita helsinkiläisiä perinteisiä arkiaterioita ovat mm. suutarinlohi, luusoppa, uunilahna ja perunasose sekä punaviinimarjavispipuuro. Helsinkiläisiä juhlapöytiä taas ennen vanhaan ovat täyttäneet esimerkiksi lohiliemi ja pasteijat sekä vasikan- tai hirvipaisti kermakastikkeen kera. Miltähän nämä ruoat ovat maistuneet silloin joskus töölöläisessä porvariskodissa, ja onkohan luusoppa ollut makoisaa työläisasunnossa Kalliossa?
Ruokaohje sekä perinneruokatiedot kirjasta Jaakko Kolmonen (1986): Suomen pitäjäruoat
/Paula
14. tammikuuta 2010
Kinos
Lumi hankautuu pitkin raitiovaunun helmoja sen ryömiessä pysäkille. Seisomme siinä valkoisessa Kalliossa savunsekaisena Brahenkentän valojen kiiloissa. Liikutat jalkojasi lumikinoksessa kuin rakentaisit pesää. Ajattelen: saatan nähdä aamun kanssasi.
Minusta puuttuu se lapsenmielisyys, joka saa sinut kumartumaan kinosten puoleen lapaset läpimärkinä yhä uudelleen. Minusta puuttuu se rohkeus, joka saa sinut kaatamaan minut lumeen. Nauran kuitenkin sinun ilmeellesi, sille yllättyneelle katseelle, joka silmissäsi heijastuu kaatuessasi mukanani. Katsot minua hetken punniten, onko tämä se hetki. Se hetki, jonka muistaisimme vuosienkin päästä.
/Anna
Minusta puuttuu se lapsenmielisyys, joka saa sinut kumartumaan kinosten puoleen lapaset läpimärkinä yhä uudelleen. Minusta puuttuu se rohkeus, joka saa sinut kaatamaan minut lumeen. Nauran kuitenkin sinun ilmeellesi, sille yllättyneelle katseelle, joka silmissäsi heijastuu kaatuessasi mukanani. Katsot minua hetken punniten, onko tämä se hetki. Se hetki, jonka muistaisimme vuosienkin päästä.
/Anna
13. tammikuuta 2010
Siilitien lumi
Lunta on niin paljon, että Jani päättää pukea päälleen lasketteluhousut. Hän vetää nahkean kankaan hitaasti päällensä ja ajattelee Anun lanteita. Anu on sanonut jo monta kertaa, että hänen on vaikea ostaa urheiluvaatteita, ne ovat kuulemma aina liian suoraviivaisesti mitoitettuja, eivätkä hänen kauniit kaarensa istu niihin. Jania harmittaa, hän haluaisi näyttää hyvältä ja laittaa jalkaansa kapeat harmaat housut joissa hän näyttää häpeämättömän komealta, mutta ei niitä ole tarkoitettu ulkoiluun.
Anu on soittanut illalla ja pyytänyt lenkille. He tapaisivat Siilitien metrolla ja kävelisivät läpi vanhan Herttoniemen eläinaiheisia katuja. Mäyrätie, Majavatie, Susikuja. Anu on ennenkin hymyillyt kadunnimille ja sanonut Janille haluavansa joskus asua täällä. Anulla olisi työpaikka lähellä, Jani voisi harrastaa maastopyöräilyä lähimetsissä, ja pienen 50-luvun kaksionsa nainen sisustaisi taatusti nätiksi varmalla tyylitajullaan.
Jania jännittää, hän on varma, että viimein Anu on valmis muuttamaan yhteen. Mitä muuta se voisi tarkoittaa juuri täällä, missä he nuoren rakkautensa ensimmäisissä puuskissa haaveilivat varovasti yhteisestä tulevaisuudesta. Iltakävelyillään Anu talutti outoa rähjäisen näköistä koiraansa, josta Jani ei niin piitannut, mutta kai pientä räksytystä on pakko oppia kestämään, jos paketti on muuten täydellinen.
Jani hyppää metrosta, juoksee aseman portaat alas rennon itsevarmasti. Tämä on hyvä päivä, tämän täytyy olla. Luntakin sataa niin hitaasti, että häntä melkein ujostuttaa tuntea itsensä niin täysromanttiseksi. Jani katselee vihreitä lamellitaloja, joissa on niin monta rappua, että rappuaakkoset loppuvat kesken. Hän odottaa Anua ja on oikeastaan aika onnellinen mies.
Uuden metron jarrutusäänet kuuluvat tyynessä pakkasessa selvästi, ja saapuvien matkustajien joukossa Jani näkee Anun. Hänellä on tuttu valkoinen untuvatakkinsa, jonka alla Anu tuntuu joka halauksessa pieneltä. Nainen lähestyy posket punoittaen Jania, ja hänen silmänsä kiiltävät. Anu pysähtyy Janin eteen, koskettaa häntä kevyesti käsivarteen lapinlapasen verhoamalla kädellään ja sanoo: ”mä en ole onnellinen, anteeksi, mutta mä en enää voi jatkaa meidän suhdetta”.
/Paula
Aamukahvi
Poikkesin tänään pitkästä aikaa Kaivopihan Robertsille noukkimaan mukaani aamulaten. Kummallista, miten kannellisen pahvikupin kantaminen tekee kävelystä erilaista, rennompaa ehkä. Joten kello 7.15 löysin itseni taivaltamasta pitkin Lönnrotinkatua kengät nauhoja myöten ruskeassa lumimöyhässä. Ajattelin käveleväni rantaan asti, ehkä Ruoholahteen ja olisin varmaan kävellytkin, jos olisin viettänyt vapaapäivää. Usein olen miettinyt käveleväni näitä katuja, kunnes mieleeni painuisi elävä kartta. Ja jos muistaisin, kertoisin kotiin päästyäni niistä yksityiskohdista, joita näin. Saattaisi olla, että jossakin oltiin muuttamassa ja kadulla kuljetettiin kaappikelloa, jonka viisarit olivat jähmettyneet kymmentä yli viiteen.
Lumen peittämä Helsinki tuo mieleen monia Suomen kaupunkeja. Lumipeitteessä rakennuksetkin ovat samankaltaisia muotoja ja katukivetykset tuntuvat asfaltilta. Siksi on käveltävä rantaan, ehkä Kauppatorille Kolera-altaan viereen ja katsoa Suomenlinnan lauttaa tai Kauppahallia sekä sen edessä jyrskyttävää raitiovaunua, jotta ymmärtää olevansa täällä. Pitää kävellä nopeasti ihmisten keskellä, sitten hitaasti madellen pitkin Espaa ja toivoa, että joku kysyy tietä. Tässä seistessä rautatieasema on kaakossa.
/Anna
Lumen peittämä Helsinki tuo mieleen monia Suomen kaupunkeja. Lumipeitteessä rakennuksetkin ovat samankaltaisia muotoja ja katukivetykset tuntuvat asfaltilta. Siksi on käveltävä rantaan, ehkä Kauppatorille Kolera-altaan viereen ja katsoa Suomenlinnan lauttaa tai Kauppahallia sekä sen edessä jyrskyttävää raitiovaunua, jotta ymmärtää olevansa täällä. Pitää kävellä nopeasti ihmisten keskellä, sitten hitaasti madellen pitkin Espaa ja toivoa, että joku kysyy tietä. Tässä seistessä rautatieasema on kaakossa.
/Anna
10. tammikuuta 2010
Kotiaavikollaan asustaa pikku Hapsiainen
Parikymmentä vuotta sitten kaikki oli toisin, varsinkin vaatteet ja lastenohjelmat. Vieläkin nousee kahvipöydässä kiivas keskustelu siitä, oliko iloinen Maija Mehiläinen kiinnostavampaa seurattavaa kuin ympäristötietoinen ja poliittisesti valveutunut Alfred J. Kwak. Entäs sitten koko sukupolven traumoittanut järkyttävä kohtaus hittisarjassa Matka maailman ympäri 80 päivässä (Jules Vernen klassikkoon pohjautuen), jossa ihana prinsessa Romy lähes poltetaan roviolla. Romy oli pakotettu väkisin naimaan vanhempi rikas mies, ja hänen kuoltuaan prinsessan oli määrä joutua uhrattavaksi roviolla. Vähemmästäkin alle 10-vuotias näkee painajaisia.
Oma lukunsa lastenohjelmien kirjavassa historiassa on Pikku Hapsiainen, tuo mainio yhdistelmä surrealismia ja arkisuutta. Olisipa hauska tietää, millä budjetilla ohjelmaa tehtiin, eihän siihen juuri muuta rekvisiittaa tarvittu kuin Esa Pakarinen Jr:n käsi ja musta paita. Jo pikku nassikkana herra Hapsiaisessa oli jotain todella kummallista (jos olisin silloin osannut käyttää sanaa perverssi, olisi se ehkä sopinut tähän yhteyteen) ja kiehtovaa. Ohjelma oli niin outo, että ei sitä oikein olisi jaksanut katsoa, mutta silti kumman jännittävä, ja pitihän se joka kerta seurata loppuun asti. Ja jos se silloin 80-luvulla jo oli outo, niin entäs sitten nykyään! Kehotan tutustumaan käsiolennon seikkailuihin Ylen Elävässä arkistossa.
Ehkä kaikkein vaikuttavin oli kuitenkin Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä. Se oli niin pelottava, että isoveljelläkin tuli itku silmään. Ja oppi meni perille - en vieläkään uskalla mennä jäille, en heikoille enkä vahvoille.
/Paula
Oma lukunsa lastenohjelmien kirjavassa historiassa on Pikku Hapsiainen, tuo mainio yhdistelmä surrealismia ja arkisuutta. Olisipa hauska tietää, millä budjetilla ohjelmaa tehtiin, eihän siihen juuri muuta rekvisiittaa tarvittu kuin Esa Pakarinen Jr:n käsi ja musta paita. Jo pikku nassikkana herra Hapsiaisessa oli jotain todella kummallista (jos olisin silloin osannut käyttää sanaa perverssi, olisi se ehkä sopinut tähän yhteyteen) ja kiehtovaa. Ohjelma oli niin outo, että ei sitä oikein olisi jaksanut katsoa, mutta silti kumman jännittävä, ja pitihän se joka kerta seurata loppuun asti. Ja jos se silloin 80-luvulla jo oli outo, niin entäs sitten nykyään! Kehotan tutustumaan käsiolennon seikkailuihin Ylen Elävässä arkistossa.
Ehkä kaikkein vaikuttavin oli kuitenkin Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä. Se oli niin pelottava, että isoveljelläkin tuli itku silmään. Ja oppi meni perille - en vieläkään uskalla mennä jäille, en heikoille enkä vahvoille.
/Paula
8. tammikuuta 2010
Julian haave
Julialla on salainen haave. Hän haluaisi lähteä satamaan ja seilata Suomenalahden yli Tallinnaan. Ei mitään liian kaukaista ja pröystäilevää, jotta kulttuurishokki ja nähtävyyksien katsomisen pakko eivät seuraisi mukana. Tallinna sopii Julian suunnitelmaan täydellisesti. Sinne olisi helppo mennä, olla kuin kotonaan ja silti tuntea naapurimaan huumaava vieraus.
Ei Julia sinne yksin menisi, ei, hän ottaisi mukaan rakastajan tai rajastajattaren. Sehän on syy, miksi hän tästä joinakin sateisina iltoina unelmoi. Hän ottaisi mukaan jonkun tutun tai tuntemattoman, entisen tai tulevan, mutta ei nykyistä. Hänen miehensä on ihana ja turvallinen ja rakastettava, mutta ei hänestä ikinä tule kiihkeää rakastajaa, jonka Julia tahtoisi taluttaa viiden tähden hotelliinsa. Sitä paitsi, mitä jännitystä ja romantiikkaa siinä olisi, jos Julia joutuisi pesemään miehelle matkavaatteet ja pakkaamaan ne omaan laukkuunsa silkkialusvaatteidensa kanssa. Hän tahtoisi mukaansa jonkun, josta hän ei tiedä, mitä hänen laukussaan on ja miltä hän lähtöpäivänä tuoksuu.
Lahden takana heidän kaksi pitkää päiväänsä olisivat täydelliset. He kävelisivät hämärtyvässä illassa, kiipeäisivät Toompean kukkulalle ja ihmettelisivät, miten punaiset kattotiilit pysyvät kartiotornien huipulla. He kihertäisivät kuin kakarat, ja seuraavana hetkenä analysoisivat älyllisesti lasiarkkitehtuurin epäsopivuutta ja rakennusvalvonnan puutetta.
Monta kertaa päivässä he palaisivat hotelliin ja panisivat, naisivat kuin kanit. Julian rakastajalla olisi sellaiset suudelmat, että hän menisi pehmeäksi muutamassa sekunnissa. Intohimo olisi niin raakaa, ettei Julian mielessä käväisisikään paluu arkeen, pesemättömät pyykit ja herätyskellon ääni aamuisin. Kaiken jälkeen he nousisivat hotellin ylimpään kerrokseen, joisivat pienet sievät drinkit ja hymyilisivät arvoituksellisesti.
Kun Julia palaisi kotiin, hän nauraisi niin paljon, että mies ihmettelisi, miten ostosmatka voi olla noin virkistävä. Miestäkin naurattaisi, kun Julia keimailisi lyhyessä hameessaan ja ahmisi hänen ihoaan eteisessä.
/Paula
Erottaja
Bulevardin ja Espan väliin mahtuva pieni aukio Ruotsalaisen teatterin kupeessa
Talvi 2000. Tuuli nostattaa lunta maasta kasvoille. Jos minulla olisi suuntavaisto, tietäisin kulkevani Mannerheimintietä rantaa kohti. Lähdin liikkeelle Kiasmalta ja kuten usein teen, kävelin vain eteenpäin. Helsinki on minulle vieras ja niin laaja, että sen rajojen sisälle mahtuisi useampi kotikaupunki. Olen tietenkin väärässä, mutta saan tietää sen vasta vuosia myöhemmin. Lasken pinta-aloja katujen määrässä peltojen sijaan (joka on totta edelleenkin). Bulevardin päässä on kolmion muotoinen alue, jonka grillikioskin harjaa koristaa metallikirjaimin Erottaja. Mieleeni muistuu kaikki ne kerrat, joina olen hävinnyt omaisuuteni Erottajalla yöpyessäni sen punaiseen hotellissa. Jos oikein kuvittelee kulmauksessa oleva vaaleanpunainen kakkutalo voisi olla kyseinen hotelli.
/Anna
7. tammikuuta 2010
Lempipaikkoja
Uuden hienon blogimme kunniaksi päädyimme pohtimaan, mitkä ovat lempipaikkojamme Helsingissä. Tässä pohtiessamme Anna laittaa ruokaa (mikä makoisa cajun-tuoksu), ja itse odotan kieli pitkällä sen valmistumista. On se vaan iloinen asia, kun on pitkä joululoma. Ja sitten itse asiaan.
Annan top kolme:
- Anna pitää kovasti Etelä-Helsingin vanhoista kortteleista ja alueista, esimerkiksi Punavuoresta. Siellä on niin paljon pieniä liikkeitä, ja... Anna ei oikein osannut perustella asiaa, mutta tiedän, että hän tykkää juoda aamukahvinsa kadulla kävellen. Niin, ja on siellä Fredrikinkadun Humac. Anna siis tykkää tietokoneista enemmän kuin laki sallii.
- Itis. Tasapainottaa edellämainittua. Kuten Anna asian ilmaisee; "Itiksen ja Punavuoren väliin jää Helsinki".
- Rautatientorin metroaseman kompassitaso, ennen vedenpaisumusta. People watching.
Paulan top kolme:
- Kotikulmille uskollisena ihmisenä valitsen ykköseksi Vuosaaren. Maineeltaan täysin aliarvostettu kaupunki kaupungin sisällä, jossa on rauhaa, vihreyttä ja jännittävää arkkitehtuuria. Eikä minua lainkaan haittaa se, että pääsen pyörällä sieneen näkemättä matkalla yhtään autotietä!
- Kaikki merenrannat. Kun on asunut elämänsä 18 ensimmäistä vuotta sisämaassa, tulee merenkaipuusta niin suuri, että se ei ihan kertakatsomalla katoa. Suomenlinna, Uutela, Kallahdenniemi, Krunikan rannat ja veneet... Joskus vielä haluan mökin merenrannalta. Tai talon.
- Kolmosen ratikka - siihen mahtuu kaikki! Parhaat turistirysät ja jännittäviä matkustajia. Annan kanssakin on monta kertaa haettu Stockalta pullat ja ajettu kierros tai pari kolmosella. Kyllä seiskakin kelpaa, mutta kolmonen on The Original One.
Juuri sopivasti ruoka valmistui, joten hei, palataan!
Ps. Kuvia lisäämme, kunhan ehdimme tyhjentää muistikortit.
/Paula
Malmin ja Tapaninvainion rajalla
Tämä on blogi, jota kirjoittavat kaksi 80-luvulla pikkukaupungeissa kasvanutta ja sittemmin helsinkiläistynyttä naista. Kirjoitamme elämästä kaupungissa, ihmisistä, tuntemuksista, taloista, lähiöistä ja luonnosta. Toinen kirjoittajista katselee kaupunkia Pohjois-Helsingistä, toinen Itä-Helsingin laidalta.
Idea blogiin syntyi talvi-iltana, kun oli ehkä nautittu lasilliset naista vahvempaa, ja kirjoittamisen tarve tuntui erityisen voimakkaana. Olemme kumpikin aiemmin kirjoittaneet jos jonkinlaisia sepustuksia niin omilla tahoillamme kuin yhdessäkin. Ei mitään julkaistavaksi asti, mutta kaikenlaista tuskaisista lukion ainekirjoituksista pöytälaatikon runoihin ja päiväkirjoihin. Ja koska kaikki on seurassa hauskempaa, syntyi tämä blogi ajatusten ventiointikanavaksi.
/Anna ja Paula
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)