Korkeasaaren matelijatalo oli hiljainen, äkillisesti saapunut koleus ja koulujen alku olivat karkottaneet lapsiperheet lempituristikohteessaan. Veeran ja hänen seuralaisensa lisäksi paikalla vilahti vain muutama ihminen, nuori isä pikkupoikansa kanssa ja harmaapartainen eläintenhoitaja. Kostea ilma ympäröi heitä, kun he ihmettelivät paksua kurttuista sammakkoa ja epämiellyttävän kuhisevaa torakkaparvea turvalasin läpi.
Olo oli hilpeä, vatsa tuntui täydeltä hyvän ravintolassa syödyn pasta-aterian jäljiltä. Pari lasia chileläistä punaviiniä oli tehnyt tehtävänsä, valahtanut polviin tehden ne pehmeiksi ja noussut päähän tehden sen pehmeäksi. Veera nauroi ja osoitteli kummallisimpia eläimiä seuralaiselleen, pitkälle miehelle, jolla oli prinssi Daniel -silmälasit ja auringon vaalentama tukka. Ehkä se oli se viini, tai liian nopealiikkeinen käärme, joka sai heidät hieman lähentymään, painamaan kylkeä toista vasten terraarion lasisen seinän edessä.
Eläimet nähtyään he nauroivat entistä enemmän, välillä hiljentyen miettimään omia hiljaisia ajatuksiaan. Tällainen hämärtyvä ilta sai heidät tuntemaan jotain erityisen yhteistä, ihan kuin he olisivat olleet kaksi talviunilla maannutta karhua, jotka pääsivät vihdoin toteuttamaan sitä, mikä karhun elämän tarkoitus oli. Kuin yksissä tuumin he päättivät jatkaa iltaa, tätä hyvin alkanutta keskustelua Veeran kantakapakassa Herttoniemenrannassa.
Olut maistui hyvältä, oikeastaan pahalta ja väljähtäneeltä, mutta oluen maku oli aina ollut Veeran mielestä varsin tilannesidonnainen kysymys. Mies maistoi Veeran tuopista ja vilkaisi samalla Veeraa melkein tyttömäisen pitkien ripsiensä alta, hänen katseessaan oli jotain, minkä Veera voisi mielellään ottaa yksinoikeudekseen. Kun toinen tuoppi oli puolillaan, he alkoivat puhua ihmissuhteista ja aivan vaivihkaa siitä, miten ihmeellistä kiihtymystä uusi rakkaus aiheuttaa. Ehkä huomaamattaan he jatkoivat flirttailuaan entistä intensiivisemmin ja työnsivät tuolinsa vielä hieman lähemmäksi toisiaan. Nyt jo nauratti ja jollain merkillisellä tavalla poskia kuumotti aivan erityisen paljon.
He puhuivat elokuvista, kauniista espanjalaisita näyttelijättäristä ja huvittavista elokuvasuudelmista, ja ilmassa oli jotain, mitä ei voi sanoa ääneen, se oli niin lähellä, että seuralainen tarttui siihen ja kuiskasi, pitäisikö meidän suudella. Hänen silmissään oli niin valloittava sekoitus pilkettä ja rehellisyyttä, ettei Veera epäillyt hetkeäkään, etteikö seuralainen olisi halunnut sitä tehdä. Veera ei epäillyt itseäänkään, ja sanaakaan sanomatta he jättivät kapakan pöydän, kietaisivat huivit kaulaan ja astelivat hitaasti kohti hämärää rantatietä.
Rannan tuntumassa he pysähtyivät, tuijottivat hetken toisiaan huvittuneina ja tahtovina. Aika alkoi taas liikkua, kun mies tarttui Veeraa kasvoista molemmin käsin, veti hänet itseään vasten ja suuteli. Tällaista Veera ei ollut ennen tuntenut, se oli niin uutta mutta kuitenkin etäisesti tuttua. Pehmeys ja sähköisyys levisivät raajojen ääriin asti, eikä Veera voinut sillä hetkellä kuvitellakaan olevansa missään muualla. Vastarannalla Aino Acktén raidallisen huvilan yllä lensi lokkeja, ilta oli kaunis ja he muistaisivat sen aina.
/P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti