Tönäisen kengänkärjelläni jalkatilassa lojuvia tyhjiä pulloja ja yritän olla huomaamatta ilmaan lemahtavaa kaljan ja siiderin hajua. Tämä sen täytyy olla, ajattelen. Tämä on elämäni pohjanoteeraus. Istua nyt vieraan ihmisen autossa juhannusaattona poski sivuikkunaa vasten painettuna, katse jumittuneena pitkin rantaviivaa hoipertelevan parin yhteenkiedottuihin sormiiin.
Jone ei onneksi puhu mitään, naputtaa musiikin tahdissa rattia ja on hiljaa. Meillä ei ole mitään yhteistä, sokeakin näkisi sen. Tässä on kaikessa suunnittelun maku. Jos olisin kysyessäsi osannut nähdä tämän niiden näkyjen sijasta, joita siinä hetkessä kuvittelin, olisin ollut tulematta. Ne eivät olleet hänen sormensa, jotka tapailivat omiasi tänä kesäyönä. Ei, niissä kuvissa oltiin kaksin ilman Jonea ja hänen veljeään.
Hän on kiertänyt käsivartensa olkapäillesi ja sinä taivut hänen puoleensa kuin vastatuulessa. Luulitko sinä, että kiinnostuisin Jonesta, kiinnostuisin niin, että kävelisin hänen kanssaan teidän vierellänne? Ehkä niin olisi voinut tapahtua viisitoista vuotta sitten, jos hänellä olisi ollut hiekkalaatikon kiiltävin leluauto. Olet katsonut minua useasti, katsonut ehkä pidempään kuin kukaan muu, muttet ole nähnyt sitä.
Jone rykäisee ja ojentaa eteeni kaljapullon. "Ei se paljon lohduta, mut...", hän sanoo melkein varovasti. Katsahdan häneen nopeasti kuin epälläkseni hänen sanojaan. Ei hän voi tietää, miten voisi, jos sinäkään et tiedä? Jone katsoo hetken silmiin, vilkaisee rannalle ja katsoo minua jälleen. Hänen ei tarvitse kysyä, eikä minun selittää. Tartun pulloon ja puristan leukojani tiukemmin yhteen, jotten purskahtaisi.
/Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti