5:04. Peku kääntyy selälleen, kiskoo peitteen laittialta ja katselee matalaa, epätasaista kattoa. Seinää kiipeää hämähäkki, tai niin hän kuvittelee näkevänsä. On pimeää, muttei hiljaista. Hyönteisiä, niitä täällä piisaa. Jatkuva surina ei ota loppuakseen, eikä Peku osaa tottua siihen kahden viikonkaan jälkeen. Toisinaan hyönteisten ääniin sekoittuu saalistavan linnun kimeä sirpitys, joka muistuttaa häntä kotona olevan herästyskellon äänestä. Miettiessään tätä hän odottaa tuntevansa koti-ikävää, mutta tunne ei koskaan tule. Peku ei oikeastaan tunne mitään ajatellessaan ystäviään, vanhempiaan tai miestään. Tämä on ensimmäinen kerta kuin Peku ajattelee häntä lähtönsä jälkeen. Hän muistaa miehen leveän rintakehän, olkapäiden lihakset käsiensä alla, muistaa partaveden hennon tuoksun. Sen, jonka Peku oli miehelleen jouluna ostanut.
Mies odottaa Pekua kotona, istuu usein puhelimen vieressä ja tahtoo soittaa. Vain kuullakseen Pekun äänen, sekin auttaisi ikävään, hän vakuuttelee itselleen. Mutta Peku on kieltänyt soittamasta, eikä mies tahdo suututtaa häntä. Sitä paitsi Pekun puhelin on luultavasti kiinni. Joten hän odottaa, vielä viikko ja Peku olisi jälleen kotona. Mies voisi herätä aamuisin katselemaan häntä ja tuntemaan itsensä onnekkaaksi.
Miten mies voisikaan tietää, ettei Pekulla enää edes ole puhelintaan? Se oli ensimmäinen asia, josta Peku hankkiutui eroon jättämällä sen melko huolimattomasti Bangkokin lentokentän kahvilan pöydälle. Hän ei tarvitse sitä siellä, minne on menossa, missä se sitten onkaan. Peku ei tarvitse mantereen takaisesta elämästään mitään, sillä kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalla lentokoneen pyörien irrotessa kiitoradasta, Peku jätti sen taakseen. Eikä hän palaa, ei odottavan miehensä vuoksi, ei kenenkään.
/Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti