Ei niin leveää katua, etten tunnistaisi sinun hahmoasi toiselta puolen.
Ei niin pitkää yötä, että lakkaisin näkemästä sinusta unta.
Ei niin pimeää talvea, etten himmeimmänkin katulampun kajossa erottaisi sinua.
Ei niin pitkää siltaa, etten jaksaisi ylittää sitä avojaloin sinun ovellesi.
Ei niin montaa askelmaa, niin monia rappuja, etteivät voimani loppuisi ennen sinun kerrostasi.
Ei niin paljon sanoja, että ne riittäisivät kertomaan, mitä en uskalla ääneen sanoa.
/Paula
16. helmikuuta 2010
Näkymä
Tönäisen kengänkärjelläni jalkatilassa lojuvia tyhjiä pulloja ja yritän olla huomaamatta ilmaan lemahtavaa kaljan ja siiderin hajua. Tämä sen täytyy olla, ajattelen. Tämä on elämäni pohjanoteeraus. Istua nyt vieraan ihmisen autossa juhannusaattona poski sivuikkunaa vasten painettuna, katse jumittuneena pitkin rantaviivaa hoipertelevan parin yhteenkiedottuihin sormiiin.
Jone ei onneksi puhu mitään, naputtaa musiikin tahdissa rattia ja on hiljaa. Meillä ei ole mitään yhteistä, sokeakin näkisi sen. Tässä on kaikessa suunnittelun maku. Jos olisin kysyessäsi osannut nähdä tämän niiden näkyjen sijasta, joita siinä hetkessä kuvittelin, olisin ollut tulematta. Ne eivät olleet hänen sormensa, jotka tapailivat omiasi tänä kesäyönä. Ei, niissä kuvissa oltiin kaksin ilman Jonea ja hänen veljeään.
Hän on kiertänyt käsivartensa olkapäillesi ja sinä taivut hänen puoleensa kuin vastatuulessa. Luulitko sinä, että kiinnostuisin Jonesta, kiinnostuisin niin, että kävelisin hänen kanssaan teidän vierellänne? Ehkä niin olisi voinut tapahtua viisitoista vuotta sitten, jos hänellä olisi ollut hiekkalaatikon kiiltävin leluauto. Olet katsonut minua useasti, katsonut ehkä pidempään kuin kukaan muu, muttet ole nähnyt sitä.
Jone rykäisee ja ojentaa eteeni kaljapullon. "Ei se paljon lohduta, mut...", hän sanoo melkein varovasti. Katsahdan häneen nopeasti kuin epälläkseni hänen sanojaan. Ei hän voi tietää, miten voisi, jos sinäkään et tiedä? Jone katsoo hetken silmiin, vilkaisee rannalle ja katsoo minua jälleen. Hänen ei tarvitse kysyä, eikä minun selittää. Tartun pulloon ja puristan leukojani tiukemmin yhteen, jotten purskahtaisi.
/Anna
Jone ei onneksi puhu mitään, naputtaa musiikin tahdissa rattia ja on hiljaa. Meillä ei ole mitään yhteistä, sokeakin näkisi sen. Tässä on kaikessa suunnittelun maku. Jos olisin kysyessäsi osannut nähdä tämän niiden näkyjen sijasta, joita siinä hetkessä kuvittelin, olisin ollut tulematta. Ne eivät olleet hänen sormensa, jotka tapailivat omiasi tänä kesäyönä. Ei, niissä kuvissa oltiin kaksin ilman Jonea ja hänen veljeään.
Hän on kiertänyt käsivartensa olkapäillesi ja sinä taivut hänen puoleensa kuin vastatuulessa. Luulitko sinä, että kiinnostuisin Jonesta, kiinnostuisin niin, että kävelisin hänen kanssaan teidän vierellänne? Ehkä niin olisi voinut tapahtua viisitoista vuotta sitten, jos hänellä olisi ollut hiekkalaatikon kiiltävin leluauto. Olet katsonut minua useasti, katsonut ehkä pidempään kuin kukaan muu, muttet ole nähnyt sitä.
Jone rykäisee ja ojentaa eteeni kaljapullon. "Ei se paljon lohduta, mut...", hän sanoo melkein varovasti. Katsahdan häneen nopeasti kuin epälläkseni hänen sanojaan. Ei hän voi tietää, miten voisi, jos sinäkään et tiedä? Jone katsoo hetken silmiin, vilkaisee rannalle ja katsoo minua jälleen. Hänen ei tarvitse kysyä, eikä minun selittää. Tartun pulloon ja puristan leukojani tiukemmin yhteen, jotten purskahtaisi.
/Anna
9. helmikuuta 2010
Talvi pitkä kuin odotus
Lumentulo ei ota loppuakseen. Ikkunan takana velloo tuulen riepottelema valkoinen seinä. Se sopii hyvin. Peittäköön kaiken, peittäköön jokaisen auton, haudatkoon talot savupiippuja myöten! En tahdo istua keittiön ikkunassa nenä kiinni kylmassä lasissa odottamassa sinua. Satakoon niin paljon, että tiet peittyvät kulkukelvottomiksi. Olet saapumatta lumen vuoksi, et minun. Et siksi, ettet haluaisi nähdä.
Kiskon verhot ikkunan eteen yhdellä raivokkaalla liikkeellä. Katulampun oranssi valo tunkee niidenkin läpi kuin ilkkuen. Mitään ei voi peittää, miltään ei voi sulkea silmiään. Verhoissa on safariteema, kangastuksenomaisia norsuja ja keltaisia ruohotuppaita. Miksi katsoessani niitä, näen vain tyhjän lumisen jalkakäytävän, sen, jota pitkin sinä et saavu?
/Anna
Kiskon verhot ikkunan eteen yhdellä raivokkaalla liikkeellä. Katulampun oranssi valo tunkee niidenkin läpi kuin ilkkuen. Mitään ei voi peittää, miltään ei voi sulkea silmiään. Verhoissa on safariteema, kangastuksenomaisia norsuja ja keltaisia ruohotuppaita. Miksi katsoessani niitä, näen vain tyhjän lumisen jalkakäytävän, sen, jota pitkin sinä et saavu?
/Anna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)