Kävelin ylös Tähtitorninmäkeä harvassa syyssateessa takinliepeet lepattaen. Sade oli kastellut maan, maa tennarit ja tennarit nostaneet kuran lahkeille. Ne olivat jäykät ja kylmät kuin Martta-tädin kahvikutsut. Niillä lusikkaleipä tarttui kitalakeen niin tiukasti, että sitä löytyi vielä päivien jälkeenkin.
Tuuli viskasi hiukset vasemmalta oikealle ja oli hetken niin pureva, että olisin voinut kuvitella talven tulleen. Siinä kävellessä olin jo unohtanut, minne olin menossa. Aloin epäillä, etten ollut sitä koskaan tietänytkään. Tässä kaupungissa kävellen pääsi pidemmälle kuin usein toivoikaan.
Laella, kiviaidan reunalla olevalla vihreällä penkillä istui keltaiseen sadetakkiin kääriytynyt nainen. Minua huvitti, kuinka selkeästi hän erottui, samaan tapaan kuin juuri kullatut Uspenskin katedraalin tornit iltataivasta vasten ja toisaalta sulautui yhtä sointuvasti kuin purkillinen nonparelleja toisiinsa.
Nainen vilkaisi minua melko huolimattoman oloisesti ja sipaisi kädellään sateen kihartamat hiukset silmiltään. Hän oli oikeastaan melko tavallisen näköinen, ainakin siltä etäisyydeltä. Hänen hiuksensa olivat luultavammin astetta vaaleammat kuivana, eivät pähkinän, eivät kastanjan, mutta ehkä viime kesän oravan turkin väriset.
Naisen iho kuulsi ja näin äkkiä katsottuna oli ohutta kuin riisipaperi. Mietin hetken, tuntuisiko hänen poskensa myös karhealta kuin paperi, enkä oikeastaan olisi ihmetellyt, vaikka se tuntuisikin. Mutta sellaista asiaa ei kysytä, lupaa koskea ihon karheutta, vaikka mieleni usein tekikin kysyä.
Olympiaterminaalin kyljestä lähtevä laiva soitti sumutorveaan kumeasti. Ajattelin tahtovani nähdä sen irtautumisen, koska lähdössä on aina jotakin perin romanttista, joka tekee minut sentimentaaliseksi. Kävelin hiekka-aukion reunaa taipuneiden syreenien alla, enkä olisi voinut ohittaa naista kauempaa. Mutta minun ei olisi tarvinnut huolehtia, sillä hän ei enää nostanut katsettaan minuun, siirteli vain jalkojaan pitkin hiekkaa ja katseli sitä melko lumoutuneena.
Laskin käteni kiviaidalle ja kuvittelin hetken tuntevani kesän lämmön. Vuosia aikaisemmin olin ajatellut säilöväni vuodenaikoja purkkiin kuin sieniä. Keräsin syksyllä märkää sammalta, lehtiä ja oksia, koristelin etiketin korukirjaimin ja puolen vuoden päästä avasin purkillisen hometta. Monetkaan asiat eivät säily, opin.
Merivesi vaihteli likaisen vihreästä siniseen laivan potkureiden alla. Säännöllisiä pyörteitä, joiden esiintyminen oli sattumanvaraista. Yhtä säännöllisiä olivat nämä kävelyt lähemmäksi merta ja vasta perillä ymmärsin, miksi olin tullut.
/A
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti