Tähtitorninmäki

Kävelin ylös Tähtitorninmäkeä harvassa syyssateessa takinliepeet lepattaen. Sade oli kastellut maan, maa tennarit ja tennarit nostaneet kuran lahkeille. Ne olivat jäykät ja kylmät kuin Martta-tädin kahvikutsut. Niillä lusikkaleipä tarttui kitalakeen niin tiukasti, että sitä löytyi vielä päivien jälkeenkin.

Tuuli viskasi hiukset vasemmalta oikealle ja oli hetken niin pureva, että olisin voinut kuvitella talven tulleen. Siinä kävellessä olin jo unohtanut, minne olin menossa. Aloin epäillä, etten ollut sitä koskaan tietänytkään. Tässä kaupungissa kävellen pääsi pidemmälle kuin usein toivoikaan.

Laella, kiviaidan reunalla olevalla vihreällä penkillä istui keltaiseen sadetakkiin kääriytynyt nainen. Minua huvitti, kuinka selkeästi hän erottui, samaan tapaan kuin juuri kullatut Uspenskin katedraalin tornit iltataivasta vasten ja toisaalta sulautui yhtä sointuvasti kuin purkillinen nonparelleja toisiinsa.

Nainen vilkaisi minua melko huolimattoman oloisesti ja sipaisi kädellään sateen kihartamat hiukset silmiltään. Hän oli oikeastaan melko tavallisen näköinen, ainakin siltä etäisyydeltä. Hänen hiuksensa olivat luultavammin astetta vaaleammat kuivana, eivät pähkinän, eivät kastanjan, mutta ehkä viime kesän oravan turkin väriset.

Naisen iho kuulsi ja näin äkkiä katsottuna oli ohutta kuin riisipaperi. Mietin hetken, tuntuisiko hänen poskensa myös karhealta kuin paperi, enkä oikeastaan olisi ihmetellyt, vaikka se tuntuisikin. Mutta sellaista asiaa ei kysytä, lupaa koskea ihon karheutta, vaikka mieleni usein tekikin kysyä.

Olympiaterminaalin kyljestä lähtevä laiva soitti sumutorveaan kumeasti. Ajattelin tahtovani nähdä sen irtautumisen, koska lähdössä on aina jotakin perin romanttista, joka tekee minut sentimentaaliseksi. Kävelin hiekka-aukion reunaa taipuneiden syreenien alla, enkä olisi voinut ohittaa naista kauempaa. Mutta minun ei olisi tarvinnut huolehtia, sillä hän ei enää nostanut katsettaan minuun, siirteli vain jalkojaan pitkin hiekkaa ja katseli sitä melko lumoutuneena.

Laskin käteni kiviaidalle ja kuvittelin hetken tuntevani kesän lämmön. Vuosia aikaisemmin olin ajatellut säilöväni vuodenaikoja purkkiin kuin sieniä. Keräsin syksyllä märkää sammalta, lehtiä ja oksia, koristelin etiketin korukirjaimin ja puolen vuoden päästä avasin purkillisen hometta. Monetkaan asiat eivät säily, opin.

Merivesi vaihteli likaisen vihreästä siniseen laivan potkureiden alla. Säännöllisiä pyörteitä, joiden esiintyminen oli sattumanvaraista. Yhtä säännöllisiä olivat nämä kävelyt lähemmäksi merta ja vasta perillä ymmärsin, miksi olin tullut.

/A

Mikä ihana ilta eli tarina siitä, miltä tuntuu rakastua

Korkeasaaren matelijatalo oli hiljainen, äkillisesti saapunut koleus ja koulujen alku olivat karkottaneet lapsiperheet lempituristikohteessaan. Veeran ja hänen seuralaisensa lisäksi paikalla vilahti vain muutama ihminen, nuori isä pikkupoikansa kanssa ja harmaapartainen eläintenhoitaja. Kostea ilma ympäröi heitä, kun he ihmettelivät paksua kurttuista sammakkoa ja epämiellyttävän kuhisevaa torakkaparvea turvalasin läpi.

Olo oli hilpeä, vatsa tuntui täydeltä hyvän ravintolassa syödyn pasta-aterian jäljiltä. Pari lasia chileläistä punaviiniä oli tehnyt tehtävänsä, valahtanut polviin tehden ne pehmeiksi ja noussut päähän tehden sen pehmeäksi. Veera nauroi ja osoitteli kummallisimpia eläimiä seuralaiselleen, pitkälle miehelle, jolla oli prinssi Daniel -silmälasit ja auringon vaalentama tukka. Ehkä se oli se viini, tai liian nopealiikkeinen käärme, joka sai heidät hieman lähentymään, painamaan kylkeä toista vasten terraarion lasisen seinän edessä.

Eläimet nähtyään he nauroivat entistä enemmän, välillä hiljentyen miettimään omia hiljaisia ajatuksiaan. Tällainen hämärtyvä ilta sai heidät tuntemaan jotain erityisen yhteistä, ihan kuin he olisivat olleet kaksi talviunilla maannutta karhua, jotka pääsivät vihdoin toteuttamaan sitä, mikä karhun elämän tarkoitus oli. Kuin yksissä tuumin he päättivät jatkaa iltaa, tätä hyvin alkanutta keskustelua Veeran kantakapakassa Herttoniemenrannassa.

Olut maistui hyvältä, oikeastaan pahalta ja väljähtäneeltä, mutta oluen maku oli aina ollut Veeran mielestä varsin tilannesidonnainen kysymys. Mies maistoi Veeran tuopista ja vilkaisi samalla Veeraa melkein tyttömäisen pitkien ripsiensä alta, hänen katseessaan oli jotain, minkä Veera voisi mielellään ottaa yksinoikeudekseen. Kun toinen tuoppi oli puolillaan, he alkoivat puhua ihmissuhteista ja aivan vaivihkaa siitä, miten ihmeellistä kiihtymystä uusi rakkaus aiheuttaa. Ehkä huomaamattaan he jatkoivat flirttailuaan entistä intensiivisemmin ja työnsivät tuolinsa vielä hieman lähemmäksi toisiaan. Nyt jo nauratti ja jollain merkillisellä tavalla poskia kuumotti aivan erityisen paljon.

He puhuivat elokuvista, kauniista espanjalaisita näyttelijättäristä ja huvittavista elokuvasuudelmista, ja ilmassa oli jotain, mitä ei voi sanoa ääneen, se oli niin lähellä, että seuralainen tarttui siihen ja kuiskasi, pitäisikö meidän suudella. Hänen silmissään oli niin valloittava sekoitus pilkettä ja rehellisyyttä, ettei Veera epäillyt hetkeäkään, etteikö seuralainen olisi halunnut sitä tehdä. Veera ei epäillyt itseäänkään, ja sanaakaan sanomatta he jättivät kapakan pöydän, kietaisivat huivit kaulaan ja astelivat hitaasti kohti hämärää rantatietä.

Rannan tuntumassa he pysähtyivät, tuijottivat hetken toisiaan huvittuneina ja tahtovina. Aika alkoi taas liikkua, kun mies tarttui Veeraa kasvoista molemmin käsin, veti hänet itseään vasten ja suuteli. Tällaista Veera ei ollut ennen tuntenut, se oli niin uutta mutta kuitenkin etäisesti tuttua. Pehmeys ja sähköisyys levisivät raajojen ääriin asti, eikä Veera voinut sillä hetkellä kuvitellakaan olevansa missään muualla. Vastarannalla Aino Acktén raidallisen huvilan yllä lensi lokkeja, ilta oli kaunis ja he muistaisivat sen aina.

/P

Laulu kesäisistä teistä

sä ajat autoo liian lujaa
mutten pelkää sillä ainahan voin
silmät sulkee ennen venäläisen autorekan
ohitusta

me pysähdytään jossain
hiekkatien päässä jossa pientareilla kasvaa
villivadelmia joissa maistuu ihan oma väkevä ja sokerinen
elokuinen maku

sun autossa on aina kuuma
ikkunat on auki, radiosta kuuluu jotain
kesäpoppii kevyttä ja huoletonta aivan niin kuin joka kerta kun me
paetaan kaupunkii

tää on tässä, juuri tässä
mulle riittää
kun oot siinä
sun ei tarvi
edes puhuu
mulle riittää
kun oot siinä
tää on meidän
meidän kesä
jatketaan
automatkaa
tietä riittää

/P

Koska syksy tulee tänäkin vuonna

Elokuun alku ja lähestyvä syksy saa hänet aina muistelemaan menneitä, vellomaan paksussa, ihanassa nostalgiassa. Vaikka ikää on alle kolmenkymmenen, takana on jo niin monta vuotta, että niistä hän voi kaivaa päivän muistelman, upota siihen ja tuntea, miten jokaisesta päivästä tulee seuraavana päivänä muisto.

Kun parvekkeella ensimmäisen kerran voi nuuhkaista syksynkirpeää ilmaa, hän muistaa koulun. Vaikka on jo unohtanut, milloin lukuvuosi tarkalleen alkoi, sen tuntee silti ilmasta. Tältä tuntui, kun vähän yli metrin mittaisena valittiin uutta nylon-kankaista koulureppua pikkukaupungin marketissa, ja sateessa on aivan sama tuoksu kuin suunnistustunnilla pururadan keskellä olevassa metsikössä. Kumisaappaat upposivat märkiin mättäisiin ja hörppäsivät vähän viileää vettä. Kotona odottivat kuivat vaatteet ja kaksi ruisvoileipää.

Kymmenen jälkeen kaupunki on jo melko pimeä, ja hämärän puiston reunalla hän muistaa, miten juoksi opiskeluaikoina pakoon humalaista miesjoukkoa Arabianrannassa. Eivät seuranneet, mutta kotioven hän laittoi visusti lukkoon, soitti ystävälle ja kertoi olevansa vähän peloissaan. Oli hän ehtinyt huomata senkin, kuinka kaunis ilta oli, sopivasti synkänromanttinen ja keltaisilla vaahteranlehdillä koristettu.

Kun tulee ensimmäinen päivä, jolloin laitetaan lapaset käteen, hän muistaa, miten lainasi vaaleansinisiä sormikkaita uudelle rakastetulleen. Toinen sormikkaista katosi, mistä hän oli hieman pahoillaan. Hyvillään hän on siitä, että rakastettu ei kadonnut koskaan.

/P

Ache

It was one of the coldest autumn nights. The wind kept whipping its might against the outer walls. The fire had long ago burned down, the last glimpse of red disappeared from the coals. Rain was beating against the roof wetting the streets of Seattle. It carried the dirt of the city in its waves like a refugee holding on to memories.

I sat there watching the darkness seeking comfort in its thickness. The blanket around me did nothing to dispel the coldness. My wrist still ached, pain momentarily dispelling the dull haze I had succumbed. I needed to get it fixed but was afraid of losing the only thing I could still feel. Your face flashed across my eyes, the anger and disappointment you hold for me so clear that I didn’t need to hear your words. But they came anyway, harsh and clipped all the warmth gone.

/A