Elokuun alku ja lähestyvä syksy saa hänet aina muistelemaan menneitä, vellomaan paksussa, ihanassa nostalgiassa. Vaikka ikää on alle kolmenkymmenen, takana on jo niin monta vuotta, että niistä hän voi kaivaa päivän muistelman, upota siihen ja tuntea, miten jokaisesta päivästä tulee seuraavana päivänä muisto.
Kun parvekkeella ensimmäisen kerran voi nuuhkaista syksynkirpeää ilmaa, hän muistaa koulun. Vaikka on jo unohtanut, milloin lukuvuosi tarkalleen alkoi, sen tuntee silti ilmasta. Tältä tuntui, kun vähän yli metrin mittaisena valittiin uutta nylon-kankaista koulureppua pikkukaupungin marketissa, ja sateessa on aivan sama tuoksu kuin suunnistustunnilla pururadan keskellä olevassa metsikössä. Kumisaappaat upposivat märkiin mättäisiin ja hörppäsivät vähän viileää vettä. Kotona odottivat kuivat vaatteet ja kaksi ruisvoileipää.
Kymmenen jälkeen kaupunki on jo melko pimeä, ja hämärän puiston reunalla hän muistaa, miten juoksi opiskeluaikoina pakoon humalaista miesjoukkoa Arabianrannassa. Eivät seuranneet, mutta kotioven hän laittoi visusti lukkoon, soitti ystävälle ja kertoi olevansa vähän peloissaan. Oli hän ehtinyt huomata senkin, kuinka kaunis ilta oli, sopivasti synkänromanttinen ja keltaisilla vaahteranlehdillä koristettu.
Kun tulee ensimmäinen päivä, jolloin laitetaan lapaset käteen, hän muistaa, miten lainasi vaaleansinisiä sormikkaita uudelle rakastetulleen. Toinen sormikkaista katosi, mistä hän oli hieman pahoillaan. Hyvillään hän on siitä, että rakastettu ei kadonnut koskaan.
/P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti