Hän istuu yksiönsä vihreällä kierrätyssohvalla ja muistelee menneitä aikoja. Aikaa, jolloin hän vielä kulki ruutuhousuissa kädet puuskassa näyttäen vihaisemmalta kuin olikaan. Eikä hän oikeastaan koskaan ollut vihainen. Paitsi silloin kerran viidennellä luokalla, kun se tolvana Jussi vei hänen matematiikan vihkonsa, juuri sen, johon hän oli kirjoittanut marginaalit täyteen ajatuksiaan, ja luki sitä ääneen välitunnilla punaisen ulkorakennuksen kulmalla. Silloin hän oli vihainen, suorastaan kihisi raivosta.
Se oli yksi monista tilanteista, joissa hän olisi voinut paljastua. Jussi olisi saattanut kääntää sivulle kaksikymmentäseitsemän ja lukea Bicin sinisellä mustekynällä oikeaan yläkulmaan tuherretun lauseen. Mutta Jussi oli, kuten sanottu, tolvana, eikä siksi onnistunut kuin lukemaan kaksi ensimmäistä sivua ennen välituntivalvojan ilmaantumista. Luokallinen poikia sai siis tietää hänen lempijäätelönsä, joukon bussiaikatauluja sekä kasan epämääräisiä piirustuksia. Oli miten oli, se oli viimeinen kerta, jolloin hän jätti vihkonsa vahtimatta.
Tapahtuman muisteleminen ei naurata häntä vieläkään. Sen sijaan hän tuntee osan siitä paljastumisen pelosta luissaan, nostaa viltin harteilleen ja puhaltaa jäähtyneeseen teekuppiin tavan vuoksi.
/Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti