Lohturuoka. Siinäpä se, hänen paheensa. Ei niin suuri, että siitä olisi harmia vaatekokojen suurentumiseen asti, mutta kyllä hän pientä omantunnon pistelyä tuntee kokonaisen suklaalevyn tai kääretortun tuhoamisen jälkeen. Tänään hän ei välittäisi, hänellä olisi täysi oikeus tuntea edes jotain makeaa, jotain suloista, ehkä se tasapainottaisi kaikkia näitä suolaisia kyyneleitä.
Hän ottaa hitain liikkein kaapista 4 kananmunaa ja 3 dl sokeria, ja vatkaa ne sähkövatkaimella, jonka mies antoi hänelle kerran lahjaksi. Siitä on jo niin monta vuotta. He päättivät ostaa toisilleen joululahjaksi jotain kammottavan kliseistä, se olisi hauskaa. Mies antoi kodinkoneen ja nainen hänelle Dressmannin paita+solmio-setin. Miksi kaikki muistot rakentuvat yhteisistä hetkistä, hän miettii sulattessaan 200 g margariinia kasarissa, jonka täti antoi heille kihlajaislahjaksi. Nainen unohtuu ajattelemaan sitä onnellista päivää hämmentäessään munat, sokerin, sulan keltaisena vellovan marganiinin ja 2 dl maitoa vaaleanvihreässä leivontakulhossaan.
Toisessa kulhossa hän sekoittaa 6 dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 2 tl vaniljasokeria. Tämä on kuin lunta, tai hienoa hiekkaa yhteiseltä lomaltamme. Tai muistoja kotimme kunnostamisesta, kipsipölyä jota he hioivat hikisinä ja tarmokkaina uuden kodin seiniltä. Sitten kaikki aineksen sekaisin, taikinasta tulee paksua ja makeaa. Tätä mies halusi aina maistella, työntää sormensa niveliä myöten taikinaan ja nauraa kuin pikkupoika. Nainen suuttui aina hitusen, mutta ihan vähän vain, vetosi muka hygieniaan ja siihen että vieraatkin syövät tätä.
Uunipelti on hiukan taipunut ja kolhiutunut, siihen hän asettelee arkin leivinpaperia ja kaataa taikinan. Päälle vielä pussillinen viime syksynä poimittuja mustikoita pakastimesta, hänen silmänsä vetistyvät yhtäkkiä hänen tajutessaan, että he eivät enää koskaan menisi yhdessä metsään.
Uuni on jo kuuma, 200 astetta, siellä hän pitää piirakkaa noin puoli tuntia. Se maistuu ihan samalta kuin silloin pienenä. Ja näyttää samalta, mustikat ovat painuneet taikinaan ja tehneet pinnasta hassun kuopallisen, kuin sinimustaa taikinaista pitsiä. Äiti teki tätä kun hän pikkuisena oli surullinen, eikä tämä haalennut, haikea muisto tuo juurikaan lohtua tähän kylmään päivään.
/Paula
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti