Täällä katsellaan merta ilman poislähdön haikeutta. Täällä soitetaan nylonkielistä kitaraa merituulessa lepattavan nuotion vieressä ja hyräillään lempeitä lauluja. Me puhumme kuiskaillen, tiheitä sanoja, jotka takertuvat kitalakeen. Kertaamme samoja sanoja painautumalla lähemmäksi toisiamme, saattaen niitä huulilta korvalehdille, suusta suuhun, kiertämällä käsivarret niskojen taakse.
Kertoessani hänestä puhun toisinaan itsestäni. Puhuessani muista kerron useimmiten hänestä. Hän pitää karvaisista miehistä, tumman kiharan peittämästä päivettyneestä ihosta. Hän nukkuu aamupalan brunssiksi ja valvoo mielellään auringonlaskusta nousuun. Hänen espanjansa ontuu kuin juoksukilpailussa krampin saanut urheilija.
Mutta me olemme täällä, ehkä juuri näiden syiden takia tai niistä huolimatta. Olemme täällä auringon, meren ja poissaolemisen vuoksi, joskus toistemme. Hän ei sanoisi tätä pakomatkaksi, ei vaikka lähdimme yötä vasten repulliset tavaravaa selässämme. Itse sanoisin matkan alkaneen jo paljon aiemmin, sanoisin tätä tarinaksi.
Minä pidän hänestä. Kerroin sen toissailtana paalujen varassa seisovan laiturin alla. Hän naurahti, kaatoi meidät hiekkaan ja vaihtoi puheen kielenväännöksi. Hiekka satoi ohuena verhona hänestä ja minusta kieriessämme syvemmälle varjoon. Meren karhentamat hiukset kaartuivat sormien ympärille ja rantaan saapuvan veden kohina oli vain hetkittäin hengityksen ääntä voimakkaampi.
/A
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti