Tuntematon

En ole nähnyt revontulia, en viipynyt nenänpää ikkunanlasiin jäätyneenä tuijottamassa elävää taivasta. Siellä, mistä olen kotoisin, talviyöt ovat pimeitä, tähdettömiä ja leutoja. Lumi tippuu pisaroina kuusen havuista, tuoksuu paksulta ja kiiltelee kirkkaalla jäällä.

Olen katsellut paikallaan itkeviä puita, tuuleen tarttuneita, oksiaan kuin raajojaan levittäviä puita. Aamuisin olen seissyt märällä, kohmeisella maalla portittoman portin luona ja pelännyt, että samat raajat kiertyvät ympärilleni. Olen kuunnellut tuulen kiroilua, tasapainoillut jäättömän kaukalon reunoilla kädet sivuille ojentuneina ja kuvitellut kokonaisen maailman niiden laitojen sisäpuolelle.

Isän auton takapenkillä tuoksui öljyn tahrimat haalarit ja pöly. Olen istunut siinä ajaessamme pitkin kiemurtelevaa koivujen rajaamaa tietä, niin pimeällä, ettei menneisyyteen voi nähdä. Olen katsonut eteenpäin valokiilojen näyttämää tietä matkalla kahden kodin välillä ja kantanut mukanani äidin leopardikuvioista yöpaitaa kuin talismaania. Kilometrit eivät sanoneet minulle mitään, olivat hiljaa kuin hitaasti tuntemattomaksi muuttuva kuski.

Tänä yönä nojaan vilttiin kääriytyneenä toisen kerroksen lasittoman parvekkeen kaiteeseen ja päästän talven huoneistoon. Kaupungin talvi on pakokaasua, oranssina loimuavia katuvaloja, raitiovaunujen kiskojen kolinaa, harmaata märkää lunta, auringon puutteeseen kuihtuneiden parisuhteiden muistoja ja matalalla lymyäviä pilviä. Paljaat puut seisovat mykkinä kadun kahden puolen, pudistelevat oksiaan ja tiputtavat samaa vettä.

Asun läänin leveyden päässä sieltä, missä synnyin. Puristan kaidetta, jonka metalli on kosteaa, maali hilseilee sormiani vasten levittäen hajua, joka ei muistuta mistään. Se on puhtain ja selkein ajatus, joka minulla on ollut kuukausiin. Olla jotakin, joka ei muistuta mistään, olla jotakin itsenäistä, olla ilman yrittämistä.

Alhaalla loskaista katua syövät nastarenkaat. Seuraan auton liikettä varmistaakseni että jäljet jäävät jäljelle. Menneisyyden ja tulevaisuuden raja on auton mittainen vielä tänäänkin. Siihen mahtuu hetki, jossa vilkaisen veljeä samanmerkkisen auton takapenkillä vuosia sitten vain nähdäkseni jotakin, jonka tunnen.

/A