Toisinaan käy niin, etten tiedä, mistä sinä minussa alat.
/A
20. joulukuuta 2011
11. syyskuuta 2011
Tuntematon
En ole nähnyt revontulia, en viipynyt nenänpää ikkunanlasiin jäätyneenä tuijottamassa elävää taivasta. Siellä, mistä olen kotoisin, talviyöt ovat pimeitä, tähdettömiä ja leutoja. Lumi tippuu pisaroina kuusen havuista, tuoksuu paksulta ja kiiltelee kirkkaalla jäällä.
Olen katsellut paikallaan itkeviä puita, tuuleen tarttuneita, oksiaan kuin raajojaan levittäviä puita. Aamuisin olen seissyt märällä, kohmeisella maalla portittoman portin luona ja pelännyt, että samat raajat kiertyvät ympärilleni. Olen kuunnellut tuulen kiroilua, tasapainoillut jäättömän kaukalon reunoilla kädet sivuille ojentuneina ja kuvitellut kokonaisen maailman niiden laitojen sisäpuolelle.
Isän auton takapenkillä tuoksui öljyn tahrimat haalarit ja pöly. Olen istunut siinä ajaessamme pitkin kiemurtelevaa koivujen rajaamaa tietä, niin pimeällä, ettei menneisyyteen voi nähdä. Olen katsonut eteenpäin valokiilojen näyttämää tietä matkalla kahden kodin välillä ja kantanut mukanani äidin leopardikuvioista yöpaitaa kuin talismaania. Kilometrit eivät sanoneet minulle mitään, olivat hiljaa kuin hitaasti tuntemattomaksi muuttuva kuski.
Tänä yönä nojaan vilttiin kääriytyneenä toisen kerroksen lasittoman parvekkeen kaiteeseen ja päästän talven huoneistoon. Kaupungin talvi on pakokaasua, oranssina loimuavia katuvaloja, raitiovaunujen kiskojen kolinaa, harmaata märkää lunta, auringon puutteeseen kuihtuneiden parisuhteiden muistoja ja matalalla lymyäviä pilviä. Paljaat puut seisovat mykkinä kadun kahden puolen, pudistelevat oksiaan ja tiputtavat samaa vettä.
Asun läänin leveyden päässä sieltä, missä synnyin. Puristan kaidetta, jonka metalli on kosteaa, maali hilseilee sormiani vasten levittäen hajua, joka ei muistuta mistään. Se on puhtain ja selkein ajatus, joka minulla on ollut kuukausiin. Olla jotakin, joka ei muistuta mistään, olla jotakin itsenäistä, olla ilman yrittämistä.
Alhaalla loskaista katua syövät nastarenkaat. Seuraan auton liikettä varmistaakseni että jäljet jäävät jäljelle. Menneisyyden ja tulevaisuuden raja on auton mittainen vielä tänäänkin. Siihen mahtuu hetki, jossa vilkaisen veljeä samanmerkkisen auton takapenkillä vuosia sitten vain nähdäkseni jotakin, jonka tunnen.
/A
Olen katsellut paikallaan itkeviä puita, tuuleen tarttuneita, oksiaan kuin raajojaan levittäviä puita. Aamuisin olen seissyt märällä, kohmeisella maalla portittoman portin luona ja pelännyt, että samat raajat kiertyvät ympärilleni. Olen kuunnellut tuulen kiroilua, tasapainoillut jäättömän kaukalon reunoilla kädet sivuille ojentuneina ja kuvitellut kokonaisen maailman niiden laitojen sisäpuolelle.
Isän auton takapenkillä tuoksui öljyn tahrimat haalarit ja pöly. Olen istunut siinä ajaessamme pitkin kiemurtelevaa koivujen rajaamaa tietä, niin pimeällä, ettei menneisyyteen voi nähdä. Olen katsonut eteenpäin valokiilojen näyttämää tietä matkalla kahden kodin välillä ja kantanut mukanani äidin leopardikuvioista yöpaitaa kuin talismaania. Kilometrit eivät sanoneet minulle mitään, olivat hiljaa kuin hitaasti tuntemattomaksi muuttuva kuski.
Tänä yönä nojaan vilttiin kääriytyneenä toisen kerroksen lasittoman parvekkeen kaiteeseen ja päästän talven huoneistoon. Kaupungin talvi on pakokaasua, oranssina loimuavia katuvaloja, raitiovaunujen kiskojen kolinaa, harmaata märkää lunta, auringon puutteeseen kuihtuneiden parisuhteiden muistoja ja matalalla lymyäviä pilviä. Paljaat puut seisovat mykkinä kadun kahden puolen, pudistelevat oksiaan ja tiputtavat samaa vettä.
Asun läänin leveyden päässä sieltä, missä synnyin. Puristan kaidetta, jonka metalli on kosteaa, maali hilseilee sormiani vasten levittäen hajua, joka ei muistuta mistään. Se on puhtain ja selkein ajatus, joka minulla on ollut kuukausiin. Olla jotakin, joka ei muistuta mistään, olla jotakin itsenäistä, olla ilman yrittämistä.
Alhaalla loskaista katua syövät nastarenkaat. Seuraan auton liikettä varmistaakseni että jäljet jäävät jäljelle. Menneisyyden ja tulevaisuuden raja on auton mittainen vielä tänäänkin. Siihen mahtuu hetki, jossa vilkaisen veljeä samanmerkkisen auton takapenkillä vuosia sitten vain nähdäkseni jotakin, jonka tunnen.
/A
22. heinäkuuta 2011
Lampi
Nuhruisessa lähikaupan ekokassissa on hetken mielijohteesta hankittu kahdeksan euron viinipullo ja aski vihreää Barclayta, muotoilluilla filttereillä, samoja, joita hänellä oli tapana polttaa. On oikeastaan aika osuvaa, että taivas on painanut päänsä alas, pidättää itkuaan alahuuli maata hipoen, sillä niin hänkin tekee. Tennareiden pohjat rahisevat asfaltin irtohiekkaa vasten tasaisessa rytmissä ja vaatteet, vaatteet ovat märkiä ympäröivän ilman ja hänen hiestään. Ehkä hänen ihonsa itkee, jonkin hänessä on pystyttävä siihen.
Tie vaihtuu poluksi, saniaiset paljailla säärillä tuntuvat lähes hyväilyiltä. Hän puree huuliaan, saa ne näyttämään siltä kuin olisi suudellut rakastaan tunteja. Mutta tämä on juuri se ajatus, jota hän ei halua ajatella, eikä osaa olla ajattelematta! Ajatukset muuttuvat kangastuksiksi, jos on varomaton. Muistot naamioituvat ajatuksiksi niin, että on mahdotonta sanoa, onko hän kokenut ne. Hän ei voi luottaa siihen tunteeseen, joka vavisuttaa hänen kehoaan.
Lumpeiden asuttama utuinen lampi aukeaa hänen edessään ja näky on niin tuttu, että hän aavistaa rantaviivan auringonpolttamien kivien lämmön ennen kuin koskee niitä. Tähän lampeen hän on hukkunut monesti. Raottanut huulensa, hengittänyt humuksesta sakeaa vettä vain uudelleensyntyäkseen omassa sängyssään, hiukset otsaan liimautuneina, mullan maku suussaan. Hetken hän kuvittelee, että voisi vaihtaa unet todellisuudeksi, mutta ajatus on niin lyhyt ja heikko, ettei se kestä.
Hänen kätensä tärisevät ja ovat niin liukkaat, että tupakka-askin suojamuovin repäisynauha lipeää hänen sormistaan toistuvasti. Eikä hänen pitäisi verrata tätä turhautumisen tunnetta siihen, jota hän tuntee seistessään lähellä rakastaan, mutta hän tekee niin. Muistot tulevat yllättäen niin kuin ne aina tulevat ja korkealla männyn latvassa katsellut varis lennähtää kuullessaan hänestä pakenevan äänen.
Savu kirvelee matkalla keuhkoihin, löytää tiensä puhalluksen mukana silmiinkin. Näiden kyyneleiden hän voi antaa laskea pitkin poskia ja keräytyä suupieliin. Niissä maistuu menthol ja tammitynnyrien uurteet.
/A
Tie vaihtuu poluksi, saniaiset paljailla säärillä tuntuvat lähes hyväilyiltä. Hän puree huuliaan, saa ne näyttämään siltä kuin olisi suudellut rakastaan tunteja. Mutta tämä on juuri se ajatus, jota hän ei halua ajatella, eikä osaa olla ajattelematta! Ajatukset muuttuvat kangastuksiksi, jos on varomaton. Muistot naamioituvat ajatuksiksi niin, että on mahdotonta sanoa, onko hän kokenut ne. Hän ei voi luottaa siihen tunteeseen, joka vavisuttaa hänen kehoaan.
Lumpeiden asuttama utuinen lampi aukeaa hänen edessään ja näky on niin tuttu, että hän aavistaa rantaviivan auringonpolttamien kivien lämmön ennen kuin koskee niitä. Tähän lampeen hän on hukkunut monesti. Raottanut huulensa, hengittänyt humuksesta sakeaa vettä vain uudelleensyntyäkseen omassa sängyssään, hiukset otsaan liimautuneina, mullan maku suussaan. Hetken hän kuvittelee, että voisi vaihtaa unet todellisuudeksi, mutta ajatus on niin lyhyt ja heikko, ettei se kestä.
Hänen kätensä tärisevät ja ovat niin liukkaat, että tupakka-askin suojamuovin repäisynauha lipeää hänen sormistaan toistuvasti. Eikä hänen pitäisi verrata tätä turhautumisen tunnetta siihen, jota hän tuntee seistessään lähellä rakastaan, mutta hän tekee niin. Muistot tulevat yllättäen niin kuin ne aina tulevat ja korkealla männyn latvassa katsellut varis lennähtää kuullessaan hänestä pakenevan äänen.
Savu kirvelee matkalla keuhkoihin, löytää tiensä puhalluksen mukana silmiinkin. Näiden kyyneleiden hän voi antaa laskea pitkin poskia ja keräytyä suupieliin. Niissä maistuu menthol ja tammitynnyrien uurteet.
/A
21. heinäkuuta 2011
Kaleidoskooppi
Täällä katsellaan merta ilman poislähdön haikeutta. Täällä soitetaan nylonkielistä kitaraa merituulessa lepattavan nuotion vieressä ja hyräillään lempeitä lauluja. Me puhumme kuiskaillen, tiheitä sanoja, jotka takertuvat kitalakeen. Kertaamme samoja sanoja painautumalla lähemmäksi toisiamme, saattaen niitä huulilta korvalehdille, suusta suuhun, kiertämällä käsivarret niskojen taakse.
Kertoessani hänestä puhun toisinaan itsestäni. Puhuessani muista kerron useimmiten hänestä. Hän pitää karvaisista miehistä, tumman kiharan peittämästä päivettyneestä ihosta. Hän nukkuu aamupalan brunssiksi ja valvoo mielellään auringonlaskusta nousuun. Hänen espanjansa ontuu kuin juoksukilpailussa krampin saanut urheilija.
Mutta me olemme täällä, ehkä juuri näiden syiden takia tai niistä huolimatta. Olemme täällä auringon, meren ja poissaolemisen vuoksi, joskus toistemme. Hän ei sanoisi tätä pakomatkaksi, ei vaikka lähdimme yötä vasten repulliset tavaravaa selässämme. Itse sanoisin matkan alkaneen jo paljon aiemmin, sanoisin tätä tarinaksi.
Minä pidän hänestä. Kerroin sen toissailtana paalujen varassa seisovan laiturin alla. Hän naurahti, kaatoi meidät hiekkaan ja vaihtoi puheen kielenväännöksi. Hiekka satoi ohuena verhona hänestä ja minusta kieriessämme syvemmälle varjoon. Meren karhentamat hiukset kaartuivat sormien ympärille ja rantaan saapuvan veden kohina oli vain hetkittäin hengityksen ääntä voimakkaampi.
/A
Kertoessani hänestä puhun toisinaan itsestäni. Puhuessani muista kerron useimmiten hänestä. Hän pitää karvaisista miehistä, tumman kiharan peittämästä päivettyneestä ihosta. Hän nukkuu aamupalan brunssiksi ja valvoo mielellään auringonlaskusta nousuun. Hänen espanjansa ontuu kuin juoksukilpailussa krampin saanut urheilija.
Mutta me olemme täällä, ehkä juuri näiden syiden takia tai niistä huolimatta. Olemme täällä auringon, meren ja poissaolemisen vuoksi, joskus toistemme. Hän ei sanoisi tätä pakomatkaksi, ei vaikka lähdimme yötä vasten repulliset tavaravaa selässämme. Itse sanoisin matkan alkaneen jo paljon aiemmin, sanoisin tätä tarinaksi.
Minä pidän hänestä. Kerroin sen toissailtana paalujen varassa seisovan laiturin alla. Hän naurahti, kaatoi meidät hiekkaan ja vaihtoi puheen kielenväännöksi. Hiekka satoi ohuena verhona hänestä ja minusta kieriessämme syvemmälle varjoon. Meren karhentamat hiukset kaartuivat sormien ympärille ja rantaan saapuvan veden kohina oli vain hetkittäin hengityksen ääntä voimakkaampi.
/A
28. kesäkuuta 2011
Aalto
Tässä kohtaa on kumpu
Tuossa monttu
Välillä punakivin painettu polku
Tuossa piirtyy rantaviiva
Tässä sakea meri
Välillä tuulen taittamat kaislat
Tässä lipuvat sormenpäät
Tuossa selän kaartuva holvi
Välillä hengityksen kohoava paino
/A
Tuossa monttu
Välillä punakivin painettu polku
Tuossa piirtyy rantaviiva
Tässä sakea meri
Välillä tuulen taittamat kaislat
Tässä lipuvat sormenpäät
Tuossa selän kaartuva holvi
Välillä hengityksen kohoava paino
/A
26. kesäkuuta 2011
Heikko valo
Heräsin vierestäsi haihtuvassa humalassa Puistolasta radanvarren asunnosta puolipukeisena kieli viipyvästä maustasi tahmeana. Olin nähnyt unta tulvivasta kaupungista, hiekkasäkkivalleista ja seiloripukuisista naisista.
Sinä katsot merta kuin kahden sentin syvyistä kuralätäkköä, otsa kurtussa kengänkärkiesi kastuessa. Pulloposti on sinulle Alkon tilauspalvelun toimitus, viini punaista, vain punaista. Silti olen täällä.
Kanssasi en ajattele ankkurinappeja enkä vesireittejä. Romantiikka vaatii romanssia, eikä sinun asunnossasi ole erkkereitä. Patjasi on raidallinen vasten poskeani ja valkoinen lakana rytyssä sormieni välissä.
Heikossa valossa ei puhuta rakkaudesta. Sanat liikkuvat sormenpäissä ja ajatukset verhojen lailla avoimen ikkunan edessä. Reitesi lepää omieni päällä ja ihosi pinnalla oleva nukka on herkintä, mitä sinussa on.
/A
Sinä katsot merta kuin kahden sentin syvyistä kuralätäkköä, otsa kurtussa kengänkärkiesi kastuessa. Pulloposti on sinulle Alkon tilauspalvelun toimitus, viini punaista, vain punaista. Silti olen täällä.
Kanssasi en ajattele ankkurinappeja enkä vesireittejä. Romantiikka vaatii romanssia, eikä sinun asunnossasi ole erkkereitä. Patjasi on raidallinen vasten poskeani ja valkoinen lakana rytyssä sormieni välissä.
Heikossa valossa ei puhuta rakkaudesta. Sanat liikkuvat sormenpäissä ja ajatukset verhojen lailla avoimen ikkunan edessä. Reitesi lepää omieni päällä ja ihosi pinnalla oleva nukka on herkintä, mitä sinussa on.
/A
3. marraskuuta 2010
Koi
Tämä on sinun levysi, sinun kirjasi, sinun televisiosi. Nämä ovat minun muistoni ja minun käteni erottelemassa meitä. Muuttolaatikot seisovat pisan torneina toisiinsa nojaten kuin rakastavaiset. Mietin, kuinka en näkisi sinua niiden takaa, en, vaikka ne olisivat lasia.
Sade lyö peltikaton pintaan ja toivon, että se löisi kovempaa. Löisi sellaisella voimalla, etten kuulisi näitä ajatuksia, kuulisi autosi ääntä, avainta lukossa ja sinua. Suljen silmäni ja olen metsässä, missä pahvilaatikot ovat puuna ja sade nostanut maan ilmaan. Nostan käteni kasvoilleni, kuinka iho on märkänä sateesta. Sormissa tuoksuu elävä maa, et sinä, ei ikinä sinä.
Näine ajatuksineni et erottaisi minua ruuhkaiselta tieltä. Katsoisit vierestä ja kulkisit ohi. Hihasi koskisi hihaani ja siitä välistä syntyisi koiperhosia. Ne lentäisivät hiuksiisi, ajatuksiisi ja myöhemmin et erottaisi minua edes autiolta kadulta.
/A
Sade lyö peltikaton pintaan ja toivon, että se löisi kovempaa. Löisi sellaisella voimalla, etten kuulisi näitä ajatuksia, kuulisi autosi ääntä, avainta lukossa ja sinua. Suljen silmäni ja olen metsässä, missä pahvilaatikot ovat puuna ja sade nostanut maan ilmaan. Nostan käteni kasvoilleni, kuinka iho on märkänä sateesta. Sormissa tuoksuu elävä maa, et sinä, ei ikinä sinä.
Näine ajatuksineni et erottaisi minua ruuhkaiselta tieltä. Katsoisit vierestä ja kulkisit ohi. Hihasi koskisi hihaani ja siitä välistä syntyisi koiperhosia. Ne lentäisivät hiuksiisi, ajatuksiisi ja myöhemmin et erottaisi minua edes autiolta kadulta.
/A
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)