Mikä ihana ilta eli tarina siitä, miltä tuntuu rakastua

Korkeasaaren matelijatalo oli hiljainen, äkillisesti saapunut koleus ja koulujen alku olivat karkottaneet lapsiperheet lempituristikohteessaan. Veeran ja hänen seuralaisensa lisäksi paikalla vilahti vain muutama ihminen, nuori isä pikkupoikansa kanssa ja harmaapartainen eläintenhoitaja. Kostea ilma ympäröi heitä, kun he ihmettelivät paksua kurttuista sammakkoa ja epämiellyttävän kuhisevaa torakkaparvea turvalasin läpi.

Olo oli hilpeä, vatsa tuntui täydeltä hyvän ravintolassa syödyn pasta-aterian jäljiltä. Pari lasia chileläistä punaviiniä oli tehnyt tehtävänsä, valahtanut polviin tehden ne pehmeiksi ja noussut päähän tehden sen pehmeäksi. Veera nauroi ja osoitteli kummallisimpia eläimiä seuralaiselleen, pitkälle miehelle, jolla oli prinssi Daniel -silmälasit ja auringon vaalentama tukka. Ehkä se oli se viini, tai liian nopealiikkeinen käärme, joka sai heidät hieman lähentymään, painamaan kylkeä toista vasten terraarion lasisen seinän edessä.

Eläimet nähtyään he nauroivat entistä enemmän, välillä hiljentyen miettimään omia hiljaisia ajatuksiaan. Tällainen hämärtyvä ilta sai heidät tuntemaan jotain erityisen yhteistä, ihan kuin he olisivat olleet kaksi talviunilla maannutta karhua, jotka pääsivät vihdoin toteuttamaan sitä, mikä karhun elämän tarkoitus oli. Kuin yksissä tuumin he päättivät jatkaa iltaa, tätä hyvin alkanutta keskustelua Veeran kantakapakassa Herttoniemenrannassa.

Olut maistui hyvältä, oikeastaan pahalta ja väljähtäneeltä, mutta oluen maku oli aina ollut Veeran mielestä varsin tilannesidonnainen kysymys. Mies maistoi Veeran tuopista ja vilkaisi samalla Veeraa melkein tyttömäisen pitkien ripsiensä alta, hänen katseessaan oli jotain, minkä Veera voisi mielellään ottaa yksinoikeudekseen. Kun toinen tuoppi oli puolillaan, he alkoivat puhua ihmissuhteista ja aivan vaivihkaa siitä, miten ihmeellistä kiihtymystä uusi rakkaus aiheuttaa. Ehkä huomaamattaan he jatkoivat flirttailuaan entistä intensiivisemmin ja työnsivät tuolinsa vielä hieman lähemmäksi toisiaan. Nyt jo nauratti ja jollain merkillisellä tavalla poskia kuumotti aivan erityisen paljon.

He puhuivat elokuvista, kauniista espanjalaisita näyttelijättäristä ja huvittavista elokuvasuudelmista, ja ilmassa oli jotain, mitä ei voi sanoa ääneen, se oli niin lähellä, että seuralainen tarttui siihen ja kuiskasi, pitäisikö meidän suudella. Hänen silmissään oli niin valloittava sekoitus pilkettä ja rehellisyyttä, ettei Veera epäillyt hetkeäkään, etteikö seuralainen olisi halunnut sitä tehdä. Veera ei epäillyt itseäänkään, ja sanaakaan sanomatta he jättivät kapakan pöydän, kietaisivat huivit kaulaan ja astelivat hitaasti kohti hämärää rantatietä.

Rannan tuntumassa he pysähtyivät, tuijottivat hetken toisiaan huvittuneina ja tahtovina. Aika alkoi taas liikkua, kun mies tarttui Veeraa kasvoista molemmin käsin, veti hänet itseään vasten ja suuteli. Tällaista Veera ei ollut ennen tuntenut, se oli niin uutta mutta kuitenkin etäisesti tuttua. Pehmeys ja sähköisyys levisivät raajojen ääriin asti, eikä Veera voinut sillä hetkellä kuvitellakaan olevansa missään muualla. Vastarannalla Aino Acktén raidallisen huvilan yllä lensi lokkeja, ilta oli kaunis ja he muistaisivat sen aina.

/P

Laulu kesäisistä teistä

sä ajat autoo liian lujaa
mutten pelkää sillä ainahan voin
silmät sulkee ennen venäläisen autorekan
ohitusta

me pysähdytään jossain
hiekkatien päässä jossa pientareilla kasvaa
villivadelmia joissa maistuu ihan oma väkevä ja sokerinen
elokuinen maku

sun autossa on aina kuuma
ikkunat on auki, radiosta kuuluu jotain
kesäpoppii kevyttä ja huoletonta aivan niin kuin joka kerta kun me
paetaan kaupunkii

tää on tässä, juuri tässä
mulle riittää
kun oot siinä
sun ei tarvi
edes puhuu
mulle riittää
kun oot siinä
tää on meidän
meidän kesä
jatketaan
automatkaa
tietä riittää

/P

Koska syksy tulee tänäkin vuonna

Elokuun alku ja lähestyvä syksy saa hänet aina muistelemaan menneitä, vellomaan paksussa, ihanassa nostalgiassa. Vaikka ikää on alle kolmenkymmenen, takana on jo niin monta vuotta, että niistä hän voi kaivaa päivän muistelman, upota siihen ja tuntea, miten jokaisesta päivästä tulee seuraavana päivänä muisto.

Kun parvekkeella ensimmäisen kerran voi nuuhkaista syksynkirpeää ilmaa, hän muistaa koulun. Vaikka on jo unohtanut, milloin lukuvuosi tarkalleen alkoi, sen tuntee silti ilmasta. Tältä tuntui, kun vähän yli metrin mittaisena valittiin uutta nylon-kankaista koulureppua pikkukaupungin marketissa, ja sateessa on aivan sama tuoksu kuin suunnistustunnilla pururadan keskellä olevassa metsikössä. Kumisaappaat upposivat märkiin mättäisiin ja hörppäsivät vähän viileää vettä. Kotona odottivat kuivat vaatteet ja kaksi ruisvoileipää.

Kymmenen jälkeen kaupunki on jo melko pimeä, ja hämärän puiston reunalla hän muistaa, miten juoksi opiskeluaikoina pakoon humalaista miesjoukkoa Arabianrannassa. Eivät seuranneet, mutta kotioven hän laittoi visusti lukkoon, soitti ystävälle ja kertoi olevansa vähän peloissaan. Oli hän ehtinyt huomata senkin, kuinka kaunis ilta oli, sopivasti synkänromanttinen ja keltaisilla vaahteranlehdillä koristettu.

Kun tulee ensimmäinen päivä, jolloin laitetaan lapaset käteen, hän muistaa, miten lainasi vaaleansinisiä sormikkaita uudelle rakastetulleen. Toinen sormikkaista katosi, mistä hän oli hieman pahoillaan. Hyvillään hän on siitä, että rakastettu ei kadonnut koskaan.

/P

Automatka

Lähdetään automatkalle, pakataan teltta ja kaksi makuupussia. Olin ajatellut, että rantaa pitkin pohjoiseen. Aivan, mutkaisia teitä, niitä juuri. Tämän viikon paistaa aurinko päivittäin. Lämpö väreilee konepellillä. Kyllä, otetaan vettä, otetaan kanisterillisia jäähdyttimeen. Ajetaan vuorotellen, Turkuun, Vaasaan, Ouluun. Uidaan järvissä ja meressä, yövytään mökkiteillä ja ollaan kuin viikossa olisi enemmän päiviä.

Ajetaan taajamissa öisin hiljaisia katuja pitkin keltaisten katuvalojen alla ja tehdään muistoja, jotka peittävät alleen talven. Ajetaan jäämerelle asti kuulemaan tuulta ja maistamaan suolaa. Jos hymyilet noin, mennään minne vaan, rajan yli puhumaan toista kieltä tai idästä etelään.

/Anna

Maaliskuu

On lasi. On ikkuna, jota vasten poski.
Lumessa hiljalleen sulavat jäljet.
Kahden kuukauden jälkeen
on huoneissa hiljaista, koleaa.
Valo ei kanna tänne, väistää olohuoneen
seinänviertä, karttelee kuin sinä minua.
Joka päivä aamu tulee vähän eilistä aiemmin,
parketin naarmut,
tapetin huolimattomasti liisteröidyt saumat,
kolmen vuoden muistot, joita en osaa
järjestää ilman sinua.
Kevät raskaampi nyt ilman näitä yhteisiä askelia,
näitä polkuja joita hämärässä hitaasti kuljimme.

/Paula & Anna

Ystävälle

Onhan se aivan kohtuullinen välimatka.
200 metriä ovelta ovelle, meiltä teille, kylästä kylään.
Sillä matkalla ei jäätelö sula, eikä spagettikastike kylmene.
Ja jos kesäillan sangria alkaa lämmetä, kipaisee nopeasti hakemassa jäitä toisen pakastimesta.
Melkein näen vihreiden tossujen kärjet kun kurkistan rappuni vierestä naapuripihaan.
Iltaisin huomaamme saman ketun luikkivat hortensiapensaiden takana, kesäaamuna sama fasaani rääkäisee hereille. Taivas on usein pimeällä kellertävä, meidän kulmillamme on sataman valojen sävy.
Täällä ei tarvitse elää yksin, ja naapurikorttelista voi kuulla iloista naurua.

Kevät

Tätä voisi jo kutsua kevääksi, kun lumi valuu rännejä pitkin maahan. On pidettävä yli metrin välimatka ajokaistaan, jottei kastuisi. Muistatko sinä ne kerrat, kun lahkeet olivat polviin asti märät kauppareissun jäljiltä? Sinä vuonna talvi taittui kevääseen herkemmin kuin ruoho tuulessa.

/Anna