22. heinäkuuta 2011

Lampi

Nuhruisessa lähikaupan ekokassissa on hetken mielijohteesta hankittu kahdeksan euron viinipullo ja aski vihreää Barclayta, muotoilluilla filttereillä, samoja, joita hänellä oli tapana polttaa. On oikeastaan aika osuvaa, että taivas on painanut päänsä alas, pidättää itkuaan alahuuli maata hipoen, sillä niin hänkin tekee. Tennareiden pohjat rahisevat asfaltin irtohiekkaa vasten tasaisessa rytmissä ja vaatteet, vaatteet ovat märkiä ympäröivän ilman ja hänen hiestään. Ehkä hänen ihonsa itkee, jonkin hänessä on pystyttävä siihen.

Tie vaihtuu poluksi, saniaiset paljailla säärillä tuntuvat lähes hyväilyiltä. Hän puree huuliaan, saa ne näyttämään siltä kuin olisi suudellut rakastaan tunteja. Mutta tämä on juuri se ajatus, jota hän ei halua ajatella, eikä osaa olla ajattelematta! Ajatukset muuttuvat kangastuksiksi, jos on varomaton. Muistot naamioituvat ajatuksiksi niin, että on mahdotonta sanoa, onko hän kokenut ne. Hän ei voi luottaa siihen tunteeseen, joka vavisuttaa hänen kehoaan.

Lumpeiden asuttama utuinen lampi aukeaa hänen edessään ja näky on niin tuttu, että hän aavistaa rantaviivan auringonpolttamien kivien lämmön ennen kuin koskee niitä. Tähän lampeen hän on hukkunut monesti. Raottanut huulensa, hengittänyt humuksesta sakeaa vettä vain uudelleensyntyäkseen omassa sängyssään, hiukset otsaan liimautuneina, mullan maku suussaan. Hetken hän kuvittelee, että voisi vaihtaa unet todellisuudeksi, mutta ajatus on niin lyhyt ja heikko, ettei se kestä.

Hänen kätensä tärisevät ja ovat niin liukkaat, että tupakka-askin suojamuovin repäisynauha lipeää hänen sormistaan toistuvasti. Eikä hänen pitäisi verrata tätä turhautumisen tunnetta siihen, jota hän tuntee seistessään lähellä rakastaan, mutta hän tekee niin. Muistot tulevat yllättäen niin kuin ne aina tulevat ja korkealla männyn latvassa katsellut varis lennähtää kuullessaan hänestä pakenevan äänen.

Savu kirvelee matkalla keuhkoihin, löytää tiensä puhalluksen mukana silmiinkin. Näiden kyyneleiden hän voi antaa laskea pitkin poskia ja keräytyä suupieliin. Niissä maistuu menthol ja tammitynnyrien uurteet.

/A

21. heinäkuuta 2011

Kaleidoskooppi

Täällä katsellaan merta ilman poislähdön haikeutta. Täällä soitetaan nylonkielistä kitaraa merituulessa lepattavan nuotion vieressä ja hyräillään lempeitä lauluja. Me puhumme kuiskaillen, tiheitä sanoja, jotka takertuvat kitalakeen. Kertaamme samoja sanoja painautumalla lähemmäksi toisiamme, saattaen niitä huulilta korvalehdille, suusta suuhun, kiertämällä käsivarret niskojen taakse.

Kertoessani hänestä puhun toisinaan itsestäni. Puhuessani muista kerron useimmiten hänestä. Hän pitää karvaisista miehistä, tumman kiharan peittämästä päivettyneestä ihosta. Hän nukkuu aamupalan brunssiksi ja valvoo mielellään auringonlaskusta nousuun. Hänen espanjansa ontuu kuin juoksukilpailussa krampin saanut urheilija.

Mutta me olemme täällä, ehkä juuri näiden syiden takia tai niistä huolimatta. Olemme täällä auringon, meren ja poissaolemisen vuoksi, joskus toistemme. Hän ei sanoisi tätä pakomatkaksi, ei vaikka lähdimme yötä vasten repulliset tavaravaa selässämme. Itse sanoisin matkan alkaneen jo paljon aiemmin, sanoisin tätä tarinaksi.

Minä pidän hänestä. Kerroin sen toissailtana paalujen varassa seisovan laiturin alla. Hän naurahti, kaatoi meidät hiekkaan ja vaihtoi puheen kielenväännöksi. Hiekka satoi ohuena verhona hänestä ja minusta kieriessämme syvemmälle varjoon. Meren karhentamat hiukset kaartuivat sormien ympärille ja rantaan saapuvan veden kohina oli vain hetkittäin hengityksen ääntä voimakkaampi.

/A